tiistai 26. maaliskuuta 2024

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde




Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.


Harry Salmenniemi: Sydänhämärä


Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.
 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.


* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana


Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös



Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.
 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.



Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

tiistai 27. helmikuuta 2024

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

torstai 22. helmikuuta 2024

Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.


Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

maanantai 19. helmikuuta 2024

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä



Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 
     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.
     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.
     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.


Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...