perjantai 6. helmikuuta 2015

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010)

Alkuteos: Pismovnik.
Suomennos: Vappu Orlov (2012).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 363.
Oma arvio: 3/5.

Kansi: Martti Ruokonen

Mihail Šiškin luetaan yhdeksi Venäjän merkittävimmistä nykykirjailijoista. Sinun kirjeesi on hänen neljäs teoksensa. Se on ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, ja toinen suomennos, Neidonhius, on juuri ilmestynyt. Listasin Neidonhiuksen yhdeksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, mutta harkitsen vakavasti, kykenenkö toiseen Šiškiniin lähiaikoina.

Sinun kirjeesi on kirjeromaani. Kirjeitä toisilleen kirjoittavat toisiinsa rakastuneet Aleksandra ja Vladimir. Heidän onnensa jäi lyhykäiseksi, sillä pian tapaamisen ja tunteiden roihahtamisen jälkeen Vladimir joutui sotaan.

Kirjeissään Vladimir vuodattaa tunteitaan ja kertoo elämästään rintamalla. Arki on pitkälti epätietoista odottelua, ja olosuhteet ankeat. Melko pian Vladimir saa surmansa, mutta kirjeet jatkavat kulkuaan. Aika ja paikka eivät enää ole merkityksellisiä, vaan Vlamidir on kuka tahansa sotilas missä tahansa sodassa.

Aleksandran kirjeet keskittyvät arkisen elon kuvauksiin. Hän on opiskellut lääkäriksi suojellakseen elämää, mutta raskaudenkeskeytykset ovat keskeinen työtehtävä. Työ on raskasta, ja jokainen kaavinta riipii Aleksandran sielua.

Kirja on siis kirjeromaani, muttei mitenkään perinteinen sellainen. Kirjeiden väliltä puuttuu vuoropuhelu: ne eivät kohtaa, kuten eivät lopulta myöskään Aleksandran ja Vladimirin elämät. Tarinat risteävät, mutta jatkavat sitten omia polkujaan.

Luimme kirjan lukupiirissä, ja se koettiin hieman vaikeaksi. Varsinkin alussa sai lukea melko pitkään, että pääsi jyvälle tarinasta ja siitä, kuka on sinä ja kuka minä. Jotkin kirjeet ovat todella pitkiä, eivätkä ne enää tunnu kirjeiltä. Lukutauon jälkeen on haastavaa jatkaa, kun kaikissa kirjeissä ei ole edes tervehdyksiä. Aika hyvin eri kirjoittajien tyylin alkoi kuitenkin tunnistaa.

Šiškin pääsi yllättämään minut kunnolla! Tämä oli minulle haastava romaani, enkä voi väittää pysyneeni kärryillä alusta loppuun. Kaunis, runollinen kieli houkutteli lukemaan viipyillen, mikä taas sai aikaan sen, että eksyin. Lukeminen meni välillä suoraan sanoen rämpimiseksi. Lukukokemus kääntyi lopulta positiivisen puolelle lukupiirissä, jossa käyty keskustelu selkeytti mielikuvaani luetusta. Hataraa ja hämärää, mutta kaunista kuin kaipaus.

4 kommenttia:

  1. Venäläisyys sinänsä on kiinnostavaa kirjallisuudessa, koska suurin osa kulttuuritarjonnasta ja käännöskirjallisuudesta tulee lännestä. Tämä kuulosti hyvältä, vaikkakin vaikealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on tosiaan haastava, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lukemalla maailman ympäri -projektini myötä olen huomannut, miten painottunutta kääntäminen on.

      Poista
  2. Yritän selvittää tätä kirjaa. Ehkä bloggaan myöhemmin. Neidonhius olisi pinossa. Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on sangen kepeä teos tämän rinnalla ja Iloiset hautajaiset mahtava lukuhetki. Pidin todella kummastakin kirjasta. Juuri nyt minusta tuntuu tältä. Eli härkää sarvista jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen lukupiiriä varten näitä venäläisiä kirjoja tänä keväänä, ja seuraavaksi olisi vuorossa Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa. Odotan sitä jo innolla, sillä Iloiset hautajaiset oli minustakin mainio. Vihreän teltan alla on toistaiseksi ajanut luotaan paksuudellaan.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...