lauantai 30. kesäkuuta 2012

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 199.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko
Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

torstai 28. kesäkuuta 2012

David Nicholls: Sinä päivänä (2009)

Alkuteos: One Day.
Suomentaja: Sauli Santikko (2011).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 507.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Sinä päivänä kertoo ystävyydestä, aikuistumisesta ja valinnoista. Kaikki alkaa, kun vastavalmistuneet Emma ja Dexter päätyvät viettämään yön yhdessä. Tuona kesäyönä vuonna 1988 syntyy ystävyyssuhde, jonka vaiheita seurataan 20 vuoden ajan, aina samana päivänä 15.7. Vuosien aikana suhde milloin syvenee, milloin etääntyy.
Kuva: otava.fi
Kansi: Craig Ward
Em ja Dex, Dex ja Em. Älykkötyttö ja hulttiopoika muodostavat ehkä kliseisen vastakohtaparin, mutta minua tämä ei häirinnyt. Molemmista paljastuu tarinan edetessä uusia puolia, ja sattuma muuttaa kohtaloita. Välillä kauniisti, toisinaan julmasti. Sekä Emma että Dexter saavat huomata, että elämä on etsimistä ja kokeilemista:

Hän mietti, oliko hän yksi niistä, jotka koko elämänsä ajan yrittävät tehdä asioita. Hän oli yrittänyt olla bändissä, yrittänyt näytellä ja yrittänyt saada töitä kustannusalalta. Ehkä dekkarin kirjoittaminen oli taas yksi uusi epäonnistunut yritys trapetsin, buddhalaisuuden ja espanjan kielen ohella.

Sinä päivänä on mitä mainiointa kesälukemista: sopivan kepeää, hauskaa, nopealukuista. Kirjan puolivälissä koin kuitenkin pientä tylsistymistä: vieläkö pitäisi jaksaa toinen puolikas? Sinnittelin suvannosta eteenpäin, ja lopulta lukukokemus oli positiivinen. Viihdyttävää kesäpäivän ajanviettoa.

Viihdyin siis mainiosti Nichollsin parissa. Silmiini kuitenkin pistivät muutamat epäjohdonmukaisuudet ja kömmähdykset suomennoksessa. En ole mikään englannin kielen taituri, mutta alkukieli oli välillä mielestäni liikaa läsnä suomenkielisessä versiossa. Niinpä voisin suositella tämän lukemista alkukielellä, jos vain mahdollista. 

Parhaimmillaan Nicholls on mielestäni nokkelassa dialogissa ja aikalaiskuvauksessa. Minulta tosin meni varmasti ohi monia hauskoja aikalaisvitsejä ja -kuvauksia, koska olen hieman liian nuori lukija ymmärtääkseni niitä. Monissa kohdissa olisi ilmiselvästi kuulunut nauraa, mutta en keksinyt vitsin jujua.

Sinä päivänä päätyi lukulistalleni viime vuoden puolella ennen Kirjakimaran perustamista, koska sitä kehuttiin monissa blogeissa. Erityisesti mieleeni jäi Karoliinan ihastunut teksti. Viime aikoina Nichollsin kirjasta on kirjoittanut ainakin Amma, joka kuvailee sitä elämänmakuiseksi. Hyvin kiteytetty, sitä se todella on.

Osallistun Sinä päivänä -kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Nannan lukumaraton

Nyt se on käsillä: ensimmäinen lukumaratonini! Kokonainen vuorokausi lukemista, huisia! Tein  seuraavanlaisen lukusuunnitelman, joka oli esillä myös eilisessä suunnitelma-postauksessa:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998). 128 s. WSOY. 2h: 15–17.
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005). 320 s. Tammi. 5h: 17–22.
Henriikka Tavi: Helmikuu (2012). 150 s. Poesia. 2h: 22–00.
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001). 118 s. WSOY. 2h: 00–02.
Charles M. Schultz: Elämä on ihanaa, Ressu! (1978). 128 s. Sanoma Osakeyhtiö. 2 h: 07–09.
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000). 268 s. Tammi. 4 h: 09–13.
Minna Canth: Papin perhe (1981). 147 s. Otava. 2h: 13–15.

Helpotin ja nopeutin haasteen etenemistä valitsemalla luettavat teokset eilen. Jos en olisi päättänyt kirjoja etukäteen, vaarana olisi ollut ajan kuluminen sopivan kirjan löytymiseen. Kokeneempien vinkistä kokosin vielä varapinon, jos jokin edellä olevista alkaa tökkiä pahemman kerran. Varalla ovat Haavikon Yksityisiä asioita, Huovisen Havukka-ahon ajattelija ja Juhani Ahon Papin tytär.

Avaan nyt ensimmäisen haastekirjan ja palailen päivittämään tätä, kunhan se on luettu.

Maraton alkakoon! Tervetuloa seuraamaan, miten haasteessa käy!

Koiralle keppi, emännälle kirja.

* * *

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998). WSOY.
Luettuja sivuja: 128.
Aikaa kulunut: 1,5 h
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vältin aamupäivän ja alkuiltapäivän kaikkea lukemista, lähinnä silmiä säästelläkseni. Puoliltapäivin olisin jo ollut valmis aloittamaan, viimeiset tunnit kuluivat odotteluun. En kuitenkaan viitsinyt enää vaihtaa aloitusaikaa.

Aloitin lukumaratonini näytelmällä, sillä ajattelin sen olevan helpohko luettava. Melko nopeasti sen sainkin loppuun. Luin ensimmäisen etapin aurinkotuolissa, aika luksusilma. Keskittyminen herpaantui muutaman kerran, kun läheisestä männystä tippui käpy syliin.

Aina joku eksyy on perhedraama. Keski-ikäinen Hanna on joutunut sairaalaan, lapset Aki ja Liisa ovat katsomassa. Hanna on jättänyt lapset isän hoidettavaksi ja ajautunut alkoholistiksi. Lapsia hän on nähnyt muutaman kerran lähtönsä jälkeen, aikuisiällä Liisa on setvinyt äitinsä sotkuja. Takaumissa käydään koulun hiihtokisoissa ja tavataan isän uusi nainen. Kipeät muistot ja traumat nousevat pintaan äidin sairasvuoteella, tapahtumat aiheuttavat skismaa sisarusten välille.

Dialogi oli murteen sävyttämää, kekseliästä sanailua. Nauroinkin pari kertaa. Erityisen hyvin Lundán on kuvannut lasten välisiä tilanteita, miten lapset poimivat aikuisten puheesta aineksia juttuihinsa. Karua, mutta niin aitoa.

Kaikki siis loistavasti, hyvä lukemisfiilis päällä! Nyt pala piirakkaa lautaselle ja uusi kirja alulle! Isomäen parissa kuluukin sitten useampi tunti.

Lue sinä, minä nautiskelen.
* * *

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005). Tammi.
Luettuja sivuja yhteensä: 448.
Aikaa kulunut yhteensä: 7 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toinen kirja oli maratonini paksuin teos, jonka lukemista olen odottanut innoissani. Tämä kirja on myös mukana Kuusi kovaa kotimaista -haasteen listallani. Aikaa sen lukemiseen taukoineen meni noin 5 tuntia. Muuten aikaa on mennyt kirjoittamiseen.

Kyseessä on tieteellinen jännäri luonnonvoimista ja ihmisen pienuudesta. Tarinassa liikutaan eri puolilla maailmaa, uhkakuvia leijuu ilmassa ja vaarallisia tilanteita syntyy.

Päähenkilö Sergei on kehittänyt hienon, syvissä vesissä toimivan sukellusveneen, Lomonosovin. Yllättäen sukellusvenettä tarvitaan Mumbain rannikolla, josta on löydetty kenties kymmeniätuhansia vuosia vanha, mereen uponnut kaupunki. Ehkä se on tarujen Atlantis, löydökset ainakin todistavat korkeakulttuurin piirteitä. Mumbaissa Sergein työtoveri on intialainen Amrita, joka saa Sergein pohtimaan ja kyseenalaistamaan länsimaisia tietokäsityksiä:

Teemmekö me vakavan virheen, kun ajattelemme kirjaa vain lyhytaikaisena kulutustavarana, kertakäyttöesineenä, joka luetaan kerran ja joka on seuraavana vuonna jo vaipunut pysyvästi unohduksiin, mietti Sergei. Miksi olemme niin varmoja siitä, että kaikki todella käyttökelpoinen ja tärkeä tieto sisältyy niihin kirjoihin, jotka on julkaistu viimeisen vuoden tai viimeisten kymmenen vuoden aikana? Miksi uskomme, että kaikki tärkeä tieto on keksitty vasta nyt?

Sergei ja Amrita tekevät kiehtovia ja järkyttäviä löytöjä, palasista alkaa muodostua mielenkiintoinen, uusi käsitys maailmahistoriasta. Toinen jännitysnäytelmä syntyy, kun Sergei huomaa satelliittikuvissa muutoksia Grönlannin jääkentillä. Tutkija-Sarah ja toimittaja-Pierre joutuvat todistamaan jäätiköiden muutoksia henkensä kaupalla. Kuviossa on mukana myös suomalainen Kari, keksijämies, jonka oivallus pelastanee maailman... Vai mitä jos suurtuho veisi lähes kaiken? Onko katastrofi väistämätön?

Maratonlukeminen on sujunut jouheasti. Isomäki tempaisi mukaansa, ja aika kului kuin siivillä. Parhainta tässä olivat rikkaat ja realistiset luontokuvaukset. Pitkät ekologiset, fysikaaliset ja historialliset teoretisoinnit taas olivat välillä raskasta luettavaa. Usein ne oli esitetty jonkun henkilön suulla, joten ihan uskottava kirja ei koko ajan ollut. Pitkien teoretisointien ja pohdintojen vuoksi teos olisi vaatinut vähän erilaisen lukutavan. Sikäli ei siis ihan nappivalinta maratonille.

Pidin lukemisen aikana pikkutaukoja noin tunnin välein; kävin koiran kanssa pienellä kävelyllä rannassa, hain juotavaa tai laitoin tekstiviestin. Näin tuli vaihdeltua asentoa ja lukupaikkaa sopivan usein. Vielä jaksaa hyvin!

* * *

Henriikka Tavi: Helmikuu (2012). Poesia.
Luettuja sivuja yhteensä: 598.
Aikaa kulunut yhteensä: 8 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lähdin Tavin kimppuun mozzarella-salaatin ja valkoviinin voimin. Toimiva yhdistelmä :) Teoksen lukemiseen ja hämmästelyyn salaattilautasen ylitse meni noin 45 minuuttia. Yleensä en lue kovin paljon runoja. Silloin kun luen, koen tyypillisesti valtavaa ihailua sanataituruutta kohtaan tai sitten en vaan ymmärrä. Nyt kokemukseni on jotakin tuota välimaastosta. Tavin esikoinen Esim. Esa taas on parhaita runoteoksia, joita olen lukenut.

Helmikuun lopussa selitetään teoksen syntytarina ja logiikka. Se on osa Tavin jatko-opintoja ja projektia nimeltä 12, jossa hän kirjoittaa tänä vuonna yhden runoteoksen per kuukausi. Runoilijat tienaavat huonosti, mutta tarvepainatuksen ja omatoimisuuden avulla runoilija voisi teoriassa päästä köyhyysrajan yläpuolelle julkaisemalla 12 kokoelmaa vuodessa. Tämä on siis helmikuun teos. Ja lopussa on ”tilauslomake”, jolla voi ostaa koko sarjan.

Luin teoksen kritiikkinä taiteilijoiden kohtelulle ja nykyaikaiselle mediakulttuurille. Tavi on pukenut nykyrunojen muotoon muun muassa HS:n kulttuuriosaston otsikoita ja tyypillisesti kirjailijoille ja runoilijoille esitettyjä kysymyksiä. Osansa saavat niin yksityiselämän retostelu kuin palkintojen merkityksen korostaminen. Mitä tapahtuu, kun yksi kirjailija nostetaan jalustalle, kaiken pyörityksen keskiöön? Esimerkkinä kukas muu kuin Sofi Oksanen. Valtaosan teoksesta kahmaisee esitys HS:n Fukushiman nettiuutisista.

Runokevennys romaanin jälkeen oli paikallaan. Löyhät rivit ja pysähtelevä lukeminen tekivät hyvää lukuromaanin jälkeen. Koiruus nukahti jo aikoja sitten jalkoihini, minä pysyttelen hereillä vielä ainakin tuon Lundánin verran. Ihanan valoisa kesäyö, mikäs tässä on lukiessa.

* * *

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001). WSOY.
Luettuja sivuja yhteensä: 716.
Aikaa kulunut yhteensä: 10 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tässä näytelmässä pyöritään saman perheen elämien ympärillä kuin edellisessä Lundánissa. Liisa ja Aki ovat takaumissa ehtineet teini-ikään; oma kaksoissisar on samalla tärkein ja myös kamalin. Keskeistä tässä näytelmässä ovat kuitenkin isän ja erityisesti tämän uuden vaimon Jutan luonteet ja keskinäiset suhteet. Jälleen lapset heijastelevat aikuisten touhuja ja arvomaailmoja.

Alkoholismia, mielisairautta, vainoharhaisuutta, holhoamista. Ei mitään kepeitä aiheita. Dialogi on niin terävää, että välillä on pakko naurahtaa, vaikka aiheet ovatkin vakavia.



Nyt on hyvä hetki painua pehkuihin. Silmät ovat väsyneet lukemiseen, vaikka muuten ehkä vielä jaksaisin jatkaa. Aamulla maraton jatkuu, öitä!

* * *

Charles M. Schultz: Elämä on ihanaa, Ressu! (1978). Sanoma Osakeyhtiö.
Luettuja sivuja yhteensä: 844.
Aikaa kulunut yhteensä: 18 h.
Mistä minulle: ostettu käytettynä.

Luin illalla vielä sängyssä pätkän Ahon Papin tytärtä, sillä Lundánin jälkeen päässä pyöri miljoona ajatusta ja kysymystä, eikä uni meinannut tulla. Palaan Papin tyttäreen ehkä vielä maratonin loppumetreillä, nyt aamusta kuitenkin lukaisin Ressua.

En todellakaan ole aamuihminen. Herääminen ei ole juuri koskaan minulle helppoa, onnekseni koiran joka-aamuinen riemu uudesta päivästä pehmentää hieman heräämisen tuskaa. Ulkona odotti positiivinen yllätys: aamu oli kaunis, aurinko välkehti puiden lomasta ja vain pieni luoteistuulen vire väreilytti meren pintaa. Loistavaa! Olin odottanut ennusteiden perusteella täysin pilvistä päivää.

Nyt siis Ressuun. Yritin valita maratonin kiperimmille aamutunneille kepeää lukemista. Onnistunut valinta, sillä Ressu on mainion hauska. Kyseessä on 25. Tenavat-albumi. Kokoelmasta huomaa, että nämä on tehty alun perin lehteen, sillä yksi kokonaisuus on aina neljä piirrosruutua.

Maratoniin albumi sopi hyvin, sillä kirjat, kirjailijat ja kirjastot vilahtelevat Tenavien puheissa. Tenavien arki on kotiaineita, kokeita ja baseballia. Täällä mökillä ei yllättäen ole mahdollista skannata, mutta muutaman hauskan jutun haluan tänne tallentaa, vaikkakin vähän epäselvinä kuvina. 




Ensimmäinen on omistettu maratonin tsempparikoiralle! Toinen kuvastaa hyvin Tenavien huumoria: se syntyy yleensä väärinymmärryksistä ja sanojen tai ilmauksien monimerkityksisyydestä. Muutaman kerran melkein sama neljän kuvan sarja toistuu, siitä pieni miinus.

Sarjakuva oli hyvä tapa herätellä aamu-unista maratoonaria. Nyt otan santsikupin kahvia ja sukellan Sinisalon maailmaan. Palaamisiin!

* * *

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Tammi.
Luettuja sivuja yhteensä: 1112.
Aikaa kulunut yhteensä: 22 h.
Mistä minulle: ostin uutena.

Tonni meni rikki!

Sinisalon Finlandia-voittajassa on vähän samoja elementtejä kuin Isomäen eilen lukemassani kirjassa. Totta ja tarua sekoitellaan uudeksi totuudeksi. Molemmat ovat eräänlaisia aikuisten satuja.

Ennen päivänlaskua ei voi ammentaa myyttisistä peikkotarinoista. Se on eräänlainen tutkielma peikkomytologioista: siinä vuorottelevat lainaukset aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta ja Tampereelle sijoittuvasta tarinasta, jossa peikkoja on olemassa nykyaikana. Peikot ovat harvinaisia petoja, mutta kuuluvat Suomen eläimistöön siinä missä karhut ja sudetkin.

Mikael on valokuvaaja, lempinimeltään Enkeli. Hän löytää katajanmarjoille tuoksuvan, hentoisen peikonpennun takapihaltaan ja ottaa sen hoidettavakseen. Peikko saa nimekseen Pessi. Tapahtumiin sekoittuvat niin Mikaelin miesystävät kuin naapurin postimyyntimorsiankin. Feromoneja leijuu ilmassa eikä haluja voi vastustella, vaistoista puhumattakaan.

Katselemme toisiamme, minä ja peikko; lampun valo luo pääni ympärille vaalean sädekehän ja Pessi erottuu vieressäni tummana siluettina; me katsomme toisiimme ja peiliin ja toisiimme.

Teoksen nimen lisäksi lukujen nimet ovat peräisin Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta. Teoksessakin on kyse erilaisuudesta, hyväksymisestä ja omistamisesta. Peikot edustavat jotakin vierasta, jota helposti pelätään, koska sitä ei tunneta. Tähän vertautuu myös homoseksuaalisuus ja vierasmaalaisuus.

Osallistun myös tällä kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Sinisalon lukemiseen ei mennyt ihan neljää tuntia, sillä lukeminen keskeytyi monta kertaa. Tuli puhelu, vihainen ampiainen ja koiran uintireissu. Mutta hyvin näköjään pysyn alun perin kaavailemassani aikataulussa.

Maraton onkin jo loppusuoralla. Huh. Viimeiseksi otan Canthin näytelmän enkä yöllä aloittamaani Ahoa. Papin tyttären alun perusteella olen melko varma siitä, että olen lukenut sen joskus… Uudelleenluvun säästän toiseen kertaan, nyt mieluummin aiemmin lukematonta.

* * *

Minna Canth: Papin perhe (1891). Otava.
Luettuja sivuja yhteensä: 1259.
Aikaa kulunut yhteensä: 24 h.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Valtarin pappisperheessä pastori-isällä on aina viimeinen sana, hän on perheen pää. Nuorin tytär Maiju haaveilee näyttelijän urasta, Helsingissä opiskelevat lapset Jussi ja Hanna tulevat kotipuoleen käymään. Isän raamatullinen ja vanhahtava aatemaailma ja nuorten uudet mietteet törmäävät rajusti. Isä ei hyväksy vaan torjuu ja kieltää, mistä seuraa lisää ongelmia. Pastorin sovinistisiksikin tulkittavat puheet saivat ärsyyntymään. Myös näytelmän naiset ärsyttivät kukin tavallaan. Tämä ei siis ollut mielestäni Canthia parhaasta päästä, en oikein pystynyt samastumaan kehenkään. Loppuratkaisukin on jotenkin pliisu.

Viimeisen kanssa meinasi tulla kiire, mutta lopulta sain sen luettua klo 14.50.

Maalissa siis ollaan! Loppusaldo on 1259 luettua sivua vuorokaudessa. Olen tyytyväinen, että kokeilin lukumaratonia, sillä tämä oli hauska ja inspiroiva haaste. Lukeminen ei ollut liian raskasta, joskin välillä keskittyminen herpaantui ja tänään muutaman kerran silmät melkein väkisin painuivat kiinni.

Haastetta leimasi erityisesti kiire kirjoittaa. Kirjoittaminen oli lukuajasta pois, joten suolsin tekstiä sen kummemmin miettimättä. Toinen vaihtoehto olisi ollut paljon lyhyempien juttujen kirjoittaminen. Halusin kuitenkin ehdottomasti merkata muistiin tunnelmat heti lukemisen jälkeen, sillä tiedän unohtavani niin kovin nopeasti. Niinpä tämä olikin oikeastaan blogilukumaraton, joka sisälsi sekä lukemista että kirjoittamista. Olisin varmasti ehtinyt lukea jonkin verran enemmän, jos en olisi miettinyt jatkuvasti kirjoittamista.

Olosuhteet ja ajankohta olivat ainakin minulle optimaaliset: loma, yksinäisyys, mökki ja valoisa kesäyö. Voisin kuvitella, että kotona alkaisi helpommin ahdistaa, mökillä vaihtoehtoja lukupaikoiksi oli enemmän. Leppoisa lomafiilis sopii lukemiseen loistavasti.

Summa summarum: minulle jäi tästä lukumaratonista hyvä olo ja voisin kokeilla joskus toisenkin kerran! Lukeminen ei ihme kyllä kyllästytä tai puuduta lainkaan. Mietinkin juuri, että mitäs sitä seuraavaksi lukisi.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Nannan lukumaraton: suunnitelmia ja valmisteluja

Kuulin lukumaratonista ensimmäisen kerran keväällä, kun kotimaisissa kirjablogeissa mainittiin huhtikuussa järjestettävä Dewey's Read-a-Thon. Ensireaktioni: mitä hulluutta, eihän tuollaiseen pysty! Samalla salaa harmittelin, ettei ajankohta sopinut minulle :) Nyt olen lueskellut muutamien suomalaisten kirjabloggaajien lukuhaasteita ja pikkuhiljaa uteliaisuuteni ja yllytyshulluuteni ovat nousseet sellaisiin lukemiin, että tätä täytyy kokeilla. Innoittajiani ovat muun muassa Hanna, JaakkoKaroliina, MariaSonja ja Valkoinen kirahvi havaintoineen ja kokemuksineen.

Olen imenyt neuvoja maratonin suorittaneilta bloggaajilta. Muiden kokemusten perusteella päätin aloittaa session huomenna tiistaina klo 15. Näin luku-urakka jakautuu hyvin yöunien molemmin puolin. Yritin valita luettavaksi monenlaista kirjallisuutta: mukana on runokokoelma, näytelmiä, sarjakuvateos ja romaaneja. Tiiliskivet hylkäsin, jotta lukeminen ei kävisi puisevaksi.

Lukumaraton on herättänyt paljon mielipiteitä blogeissa niin puolesta kuin vastaankin. Lukeminen ei saisi olla suorittamista, luettua pitää ehtiä sulatella ennen seuraavaa kirjaa ja niin edelleen. En kuitenkaan näe tätä urheilusuoritukseen verrattavana suorituksena ja kilpailutilanteena. Lukumaratonilla haastan itseni kokeilemaan, uskaltamaan ja jaksamaan.

Ainoa tavoitteeni on jaksaa lukea koko 24 tuntia yöunia ja muita taukoja lukuunottamatta. En usko pääseväni ennätyslukemiin, sillä arvioisin lukutahtini olevan noin 60 sivua tunnissa. Tällaiseen arvioon olen päätynyt kirjallisuuden tentteihin lukiessani. Tietysti kirjan taitto vaikuttaa suuresti lukunopeuteen, mutta tuo on hyvä ohjenuora. Näin teoriassa siis voisin päästä tuhannen sivun tuolle puolen, jos jaksaisin lukea 18 tuntia. Se tarkoittaisi noin 6 tunnin yöunia.

Lukumaratonin kokeileminen vaatii luonnollisesti oikeanlaiset, urakkaa tukevat olosuhteet. Vietän tämän viikon kesämökillämme saaressa seuranani vain kani ja koira. Häiriötekijöitä ei siis ole, suurin haasteeni lienee hereillä pysyminen.

Huomenna valmistelen aamupäivällä haasteen aikana syötävät ruoat valmiiksi jääkaappiin, jotta ruoanlaittoon ei tuhraantuisi aikaa. Suunnitelmissa on ainakin mozzarellasalaattia ja kasvispiirakkaa. Naposteluun on pähkinöitä ja karjalanpiirakoita. Nesteytys hoituu vedellä, vissyllä ja kahvilla. Illalla kenties lasi valkoviiniä.

En ollut vielä täysin varma lukumaratonin toteutuksesta, kun pakkailin mökkireissua varten. Niinpä kirjat eivät ole ihan sitä, mitä haluaisin, mutta uskoisin näilläkin onnistuvani. Onneksi mökin kirjahyllystä löytyi tuo Ressu-kirja vähän keventämään maratonia.

Lukumaratonini kirjat.

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998). 128 s. WSOY. 2h: 15–17.
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005). 320 s. Tammi. 5h: 17–22.
Henriikka Tavi: Helmikuu (2012). 150 s. Poesia. 2h: 22–00.
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001). 118 s. WSOY. 2h: 00–02.
Charles M. Schultz: Elämä on ihanaa, Ressu! (1978). 128 s. Sanoma Osakeyhtiö. 1 h: 08–09.
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000). 268 s. Tammi. 4 h: 09–13.
Minna Canth: Papin perhe (1981). 147 s. Otava. 2h: 13–15.


Pinossa on siis kuusi kirjaa (yksi on yhteisnide): kolme näytelmää, yksi runokokoelma, yksi sarjakuvateos ja kaksi romaania. Sivuja yhteensä 1259. Saa nähdä, onko suunnitelmani liian optimistinen. Runot ja sarjakuvat kuvittelen ahmaisevani nopeasti. Olen yleensä sitä mieltä, että suunnitelma pitää olla, siitä voi sitten aina poiketa!


Haluan vielä lopuksi korostaa, että suhtaudun tähän maratoniin leikkimielisesti. Kesäloma on oiva mahdollisuus kokeilla kaikkea uutta ja erilaista. Joskus se on ollut lankojen kasvivärjäys nuotiotulilla, viime kesänä näpräsin amigurumeja laiturilla. Nyt on sitten lukumaratonin vuoro.
Tsempparikoira pitää huolen siitä, että maratoonari pitää taukoja ja herää aamulla.
Jään innoissani odottelemaan huomista ja latautumaan koitokseen. Vähän jännittää, mutta olen varma, että tästä tulee hauska kokemus!

(Edit: Istanmäki korjattu Isomäeksi.)

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Johanna Venho: Syntysanat (2011)

Sivumäärä: 210.
Kustantaja: WSOY.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: Marjaana Virta
Johanna Venhon nimi on ollut jo tovin kiinnostavien kirjoittajien listallani. Syntysanat on Venhon ensimmäinen romaani; aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Komea se totisesti on!

Syntysanat vie lukijan kahden hyvin erilaisen naisen maailmaan. Hanna Zuleima Frank on itsenäinen ja pippurinen kirjailija, joka muuttaa Kourankorven kylään vanhaan pappilaan voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Läheisessä rintamamiestalossa asuva Mesi puolestaan on kuihtuva kotiäiti, joka elää ruoanlaiton ja muiden kotitöiden täyttämää arkea hoitaen lapsiaan ja vanhuudenhöperöä äitiään. Arki on lastenohjelmia, puuroa ja äidin lääkkeitä. Rutiineja.

Mesin tasaiseen elämään on alkanut tulla säröjä, kun hän on lukenut Hannan kirjoittamaa kirjaa. Nyt kun mullistavan teoksen kirjoittanut kirjailija asuu ihan vieressä, Mesi ei voi hillitä uteliaisuuttaan. Hanna vuorostaan alkaa kiinnostua Mesin historiasta ja ennen kaikkea Aarnista. Aarni oli Mesin suuri rakkaus, sittemmin traagisten tapahtumien jälkeen ulkomaille karannut papin poika. Molemmilla naisilla on kipeitä muistoja, jotka on pakko käsitellä ennen kuin pääsee eteenpäin. Muutos voi pelottaa, mutta se kannattaa.

Luvut on nimetty Hannan ja Mesin mukaan, mukana on myös Hannan päiväkirjamerkintöjä. Luvuissa on käytetty erilaisia kertojia: Mesin luvuissa kaikkitietävä kertoja havainnoi ja selostaa tapahtumia, kun taas Hannan luvuissa Hanna itse on kertoja ja kokija. Pidin tästä erottelusta kovasti, se on selkeä keino erottaa naisten näkökulmia.

Pystyin lukiessani samastumaan molempiin naisiin, niin erilaisia kuin he ovatkin. He ovat molemmat jollakin tapaa etsijöitä, kaipaavat jotakin. He pohtivat menneisyyttään, tekevät tiliä valinnoistaan. Hanna myös eksplisiittisesti pohtii entiselle miesystävälleen Ouralle, mitä hänestä olisi voinut tulla.

Syntysanat teki minuun syvän vaikutuksen erityisesti kielellään. Kieli on kekseliästä, runollista ja soljuvaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävän kikkailevaa. Lyyrisyys ei tee tekstistä vaikeaa, lukeminen on nautinto. Olin lukiessani todella myyty. Ehkä juuri suuren ihastuksen vuoksi kirjasta on nyt kovin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että en löydä sopivia sanoja kuvaamaan teoksen tunnelmia ja viehätystä. Voin vain todeta, että lukekaa ihmeessä, niin voitte kokea kielen itse.

Ainoa piirre, mistä en teoksessa innostu, on lopussa oleva listaus, mitä henkilöt tekevät tarinan päättymisen jälkeen. Se on mielestäni jotenkin turha, lapsellinenkin.

Syntysanat on ihastuttanut lisäkseni ainakin Katjaa, ja siitä on kirjoitettu myös Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa. Kustantajan esittely löytyy täältä. Matti Mäkelä on arvioinut Syntysanat täällä (HS 10.11.2011).

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 377.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kuva: gummerus.fi
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katoamisten kirja käsittelee sitä, miten ihminen voi kadota itseltään, muilta ja jopa koko maailmasta. Yksi haluaa kadota tietoisesti ja suunnitelmallisesti, toinen on hukuksissa vastoin tahtoaan, kolmas ei edes huomaa kadottaneensa jotakin. Menneisyyden haamujista yritetään päästä eroon, mutta unohtaminen ei onnistu tahtomalla. Todellisuudelta voi yrittää piiloutua pillerihumalaan, unettomuus kadottaa alleen kaiken arkisen. Ja niin edelleen. Katoaminen toistuu teoksessa oikeastaan kaikessa  myös siinä, ettei päähenkilön nimeä kerrota.

Teoksen päähenkilö on rosoinen, androgyyni hahmo. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka menee apulaiseksi vanhainkotiin, jossa asukkaiden elämä on vain syömistä ja seuraavan vessahädän odottelua. Hän aloittelee itsenäistä elämää tyttöystävänsä Sofian kanssa Turussa. Sofia on kympin tyttö, joka joutuu ensimmäistä kertaa ongelmiin menestymisen kanssa yliopistossa.

Vanhainkodin tuuletusparvekkeelta päähenkilön elämään tupsahtaa Zorka. Kosovosta kotoisin oleva Zorka on päähenkilön tapaan raju ja salaperäinen. Heillä molemmilla on paljon kipeitä muistoja, ja rankka menneisyys ja elämän kolhut ovatkin osa sitä vetovoimaa, jota he tuntevat toisiaan kohtaan.

Päähenkilö ilmaisee itseään maalaamalla ja piirtämällä. Hahmotelmissa toistuu jo menehtynyt Susanna, hänen elämäänsä edelleen muistojen kautta vaikuttava henkilö. Susannan kohtalo piinaa ja pohdituttaa edelleen. Teoksessa on kaksi aikatasoa; nykyisyyden lisäksi kerrataan alakouluaikojen tapahtumia. Alakouluvuodet olivat ahdistavia, täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Rauma käsittelee mielenkiintoisesti toisten ihmisten ymmärtämistä ja tuntemista. Päähenkilö ei pysty ymmärtämään isänsä ratkaisua, vaikka tämä oli hänen läheisin ja tärkein. Vaikka päähenkilö ja Sofia ovat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien, se ei "takaa mitään". Toisen voi tuntea ja arkea voi elää tietämättä juuri mitään toisen kuvioista.

Tämä lähti mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä sen tarkemmin miettimättä. Kotona vasta lukaisin takakansitekstin, ja luonnehdinta ”romaani runkkaamisesta” sai aluksi katumaan kirjaan tarttumista. En kyllä itse luonnehtisi kirjaa noin, vaikka mitään ei kylläkään jätetä kertomatta. Huomasin lukiessani, kuinka rivot sanat saavat minut lukijana välillä hämilleni. Varsinkin tässä kirjassa ne tuntuvat pomppaavan silmille muuten soljuvasta tekstistä. Siitä tulee vaivaantunut olo. Samaa asiaa on pohtinut ainakin Tuulia arviossaan.

Katoamisten kirja on Rauman esikoinen. Sanoisin sen olevan toimiva ja harkittu kokonaisuus, rohkeakin. Pidin kovasti. Teos oli nopealukuinen, sillä teksti oli sujuvaa. Täältä löytyy HS:n Majanderin ihastunut arvio. Oivallisia arvioita tästä ovat kirjoittaneet myös lukuisat bloggaajat kuten Morre, Hanna, Zephyr ja Naakku.

Minäkin teen nyt eräänlaisen katoamistempun, sillä lähden viikoksi pois sivistyksen parista. Vietän tulevan viikon saaristomaisemissa seuranani koira, kani, kirjat ja kone. Olen haaveillut erakkoviikosta jo pidempään, ja nyt tuli sopiva tilaisuus toteuttaa se. Eläimet pitävät onneksi seuraa, ja virtuaalisesti olen läsnä kuten kotoakin käsin. Suunnitelmissa on lukemista, kirjoittamista ja loikoilua. Ehkä jopa tiiviimpi lukusessio monien lukumaratoonareiden jalanjäljissä. Maratonia täytyy vielä hieman makustella, mutta nyt jos koskaan tuohon kokeiluun olisi loistavat mahdollisuudet.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...