lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)



Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing time (2016)




Alkuteos: Swing Time.
Suomentaja: Irmeli Ruuska (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 463.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Swing time on ensimmäinen Zadie Smithiltä lukemani romaani, vaikka kiinnostusta kirjailijaa kohtaan minulla on ollut jo pitkään. Muistelen, että aloittelin jotakin hänen kirjoistaan (Kauneudesta?) lähes kymmenen vuotta sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Yrityksestä jäi mielikuva vaikeasta kirjallisuudesta, ja tämä kuvitelma on estänyt kirjailijan tuotoksiin tarttumisen sen jälkeen. En nykyisin enää karta vaikeitakaan kirjoja ja olen myös kehittynyt lukijana sittemmin, joten ajattelin olevani valmis Smithin lukemiseen. Suorastaan odotin kieli pitkällä Swing timen suomennoksen ilmestymistä, vaikka sen suomentamaton nimi hieman aiheuttikin hämmästystä.

Swing time kertoo kahden lontoolaisen tytön tarinan. Se alkaa 1980-luvulta. Kertojana toimii ystävyksistä toinen, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka äiti on musta, päämäärätietoinen opiskelija ja poliittisesti aktiivinen feministi ja isä valkoinen. Hänen paras kaverinsa on Tracey, jolla puolestaan on valkoinen, tytärtään innokkaasti kannustava äiti ja musta isä. Keskeisiksi nousevat äitien ja tyttärien suhteet, isät ovat taka-alalla tai kokonaan poissa. Lähiöstä ponnistavilla tytöillä on mahdollisuus luokkanousuun, mutta kaikki on pienestä kiinni, sattuman kauppaa.

Tyttöjä yhdistää intohimo tanssiin. Lapsuuden tanssitunneilla Tracey liitää parketilla kuin unelma, kertoja on kömpelömpi. Traceylle tanssista tulee lopulta ammatti joksikin aikaa, kun taas kertoja ajautuu maailmankuulun valkoisen poptähden avustajaksi, elämään tämän varjossa. Laulajan hyväntekeväisyysprojekti vie kertojan toistuvasti erääseen afrikkalaiseen valtioon, missä olisi tarkoitus perustaa koulu tytöille ja muutenkin parantaa maailmaa. Kertoja pääsee näkemään projektin kääntöpuolen ja valkoisen hyväntekeväisyyden seuraukset.

Tarinan suurin jännite rakentuu kertojan ja Traceyn suhteen varaan, joten ystävyys ja siihen liittyvät luottamus ja lojaalius ovat romaanissa keskiössä. Elämä kuljettaa tytöt ja myöhemmin naiset ajoittain kauas toisistaan. Lapsena lähiössä luotu side kuitenkin yhdistää heitä vielä aikuisena, vaikka vain ohuilla säikeillä. Kuten monille muillekin kirjasta bloganneille, minulle tulee Swing timen ystävyyden kuvauksesta mieleen Elena Ferranten Napoli-sarja. Sain kakkososan juuri luettua, ja siitä on bloggaus työn alla. Vaikka kirjat sijoittuvat eri maihin ja eri vuosikymmenille, niin sekä Smithillä että Ferrantella ystävyyssuhteiden kuvauksissa on yhtäläisyyksiä. Ystävykset ponnistavat köyhistä olosuhteista ja päätyvät hyvin erilaisille urille elämässään. Luokka-asema määrittelee elämän suuntaviivoja, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Ystävyyssuhteisiin kietoutuvat valta-asetelmat, kateus ja perheen vaikutus.

Olin odottanut Smithin uutuudelta tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, jota en kuitenkaan Swing timen äärellä kokenut. Kirjassa on toki monia mielenkiintoisia aineksia, ehkä jopa liikaakin, ja myös vetävästi kirjoitettuja jaksoja. Välillä vain ehdin uuvahtaa laahaavaan kerrontaan. Ja kun Afrikka-aihe tuli tarinaan mukaan, kyseenalaistin ratkaisun turhan alleviivaavaksi. Lopulta se ei ollut kirjan suurin heikkous, vaan tiivistämisen puute. Smith on kuitenkin luonut niin mielenkiintoiset hahmot ja heidän välilleen toimivan jännitteen, etten missään vaiheessa harkinnut kesken jättämistä, sillä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Kirja onnistui murtamaan ennakkoluuloni Smithistä vaikeana kirjailijana, ja aion lukea jonkin hänen aiemmin suomennetun teoksensa jossakin vaiheessa. Palkittu Kauneudesta löytyy mökin kirjahyllystä pokkarina, joten saatan hyvinkin antaa Smithille uuden tilaisuuden hurmata minut jo tänä kesänä.

Swing timesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Lumiomenan Katja, Omppu, bleue ja Sirri.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Toukokuun kirjat








Toukokuu on ollut minulle kirjanystävänä pakahduttavan ihana kuukausi. Kuun alkupuolella oli Helsinki Lit -kirjallisuusfestari, olen ostanut, lainannut ja lukenut huikean mielenkiintoisia uutuuskirjoja, löytänyt kirjoja käsittelevän podcastin sekä Margaret Atwoodin kirjaan perustuvan tv-sarjan. Siinä on jo melko paljon kirjallista sisältöä yhdelle kuukaudelle! Harmi vain, etten ole ehtinyt tuoda sitä paljoakaan tänne blogiin asti. Harvoin tulee kuukausia, että bloggaisin vain kolmesta kirjasta, mutta toukokuussa näin kävi. Kesäkuussa tahti on oletettavasti toinen, sillä luettuja kirjoja ja niistä rustailtuja bloggausluonnoksia on odottelemassa hyvä määrä.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestari oli yhtä antoisa kuin kahtena edellisenä vuotena. Toukokuun kirjoista Fioretos ja Greenwell päätyivät luettavikseni kirjailijoiden festariesiintymisien ansiosta. Festarilla kylvettyjen mielenkiinnon siementen satoa korjaan vielä pitkään, sillä luettavien pinossa odottelevat ainakin Petina Gappahin, Orhan Pamukin ja Henry Marshin tuoreet suomennokset.

Smith ja Ferrante kirjastosta,
Gappah ja Yanagihara omasta hyllystä.
Toukokuu on ollut minulle runsauden kuukausi kirjahankinnoissa. Eri kustantajat järjestivät ystävämyyntejä, enkä voinut olla ostamatta esimerkiksi Keltaisen kirjaston Hanya Yanagiharan tiiliskiveä Pieni elämä. Taisin kotiuttaa myös nuo äsken mainitut Gappahin ja Pamukin uutuudet. Kun lopetin työt kirjastossa, joka oli keskikokoinen ja varausjonot maltillisia, alkoi uutuuskirjojen käsiin saaminen olla hieman haastavaa. Kaikkea en voi ostaa enkä myöskään ole valmis reissaamaan kirjojen perässä. Kotikaupunkini kirjaston jonot ovat joidenkin kirjojen kohdalla poskettoman pitkiä. Esimerkiksi Yanagiharan teos olisi putkahtanut varausjonosta minulle ehkä loppuvuodesta.

Tässä kuussa löysin myös inspiroivan Sivumennen-podcastin, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen keskustelevat kirjoista. Podcast löytyy Me Naisten sivuilta. En enää edes tarkalleen muista, miten päädyin podcastin pariin, luultavasti jostakin Facebook-linkistä. En ole aiemmin kuunnellut podcasteja, koska en ollut kuvitellut, että niiden joukosta voisi löytyä minua kiinnostavaa materiaalia. Miten väärässä olinkaan!

Tapanaisen ja Laitisen podcastin esittelyteksti kuuluu "Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista." Olen myyty. Kaksi fiksua, sanavalmista ja innokasta naista puhuu kirjoista, kirja-alan ilmiöistä, ystävyydestä, feminismistä ja muista heitä kiinnostavista ja ajankohtaisista aiheista - mitä mielenkiintoisempaa voisin haluta kuunnella?

Sivumennen-kirjapodcastin Jonna Tapanainen
ja Johanna Laitinen. Kuva: Satu Kemppainen.
Podcast-jaksoja on ilmestynyt nyt reilun vuoden verran, ja niitä on yhteensä parikymmentä. Joka jaksossa on ensin yleisempää keskustelua ja sen jälkeen käsitellään yhtä kirjaa, jonka molemmat podcastaajat ovat lukeneet. Pääpaino on käännöskirjallisuudessa. Lukuvinkkien listani kasvaa kuunneltujen jaksojen myötä, ja on myös mielenkiintoista kuunnella Laitisen ja Tapanaisen ajatuksia jo lukemistani kirjoista.

Toinen suuri kirjallisuuteen linkittyvä löytö on Margaret Atwoodin romaaniin perustuva The Handmaid´s Tale -televisiosarja. Dystooppinen lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina kertoo Gilead-nimisestä valtiosta, joka oli ennen Yhdysvallat. Miehet hallitsevat vanhoilliskristillistä yhteiskuntaa, eikä naisilla ole enää oikeuksia. Syntyvyyden jyrkkä lasku on uhka yhteiskunnan jatkuvuudelle, joten hedelmälliset naiset on alistettu brutaalisti synnytyskoneiksi. HBO Nordicilla on nyt katsottavissa sarjan ensimmäiset 8 jaksoa, ja ensimmäisen kauden kaksi viimeistä osaa tulevat katsottaviksi kesäkuun aikana.

Atwoodin vuonna 1985 ilmestynyt kirja on suomennettu vuonna 1986 nimellä Orjattaresi, ja Tammi ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa ajankohtaisesta romaanista tarkistetun uusintapainoksen kesäkuun lopulla. Tämä puistattava dystopiaromaani on nimittäin noussut Yhdysvalloissa myyntilistojen kärkeen jo ennen tv-sarjan alkua yhteiskunnallisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Olen nyt koukuttuneena katsonut tv-sarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot ja vaikuttunut Elisabeth Mossin roolisuorituksesta. Atwoodin kehittelemä dystopia on julma, ahdistava ja samalla ajatuksia herättävä. Onhan se kirjakin luettava...

Toukokuun hidasta bloggaustahtiani selittää myös se, että toukokuussa alkoi puutarhakausi. Kevät on edennyt jarrutellen ja pakitellen, mutta kuitenkin. Viljelen nyt toista kautta erilaisia hyötykasveja mökillämme saaressa kasvihuoneessa ja erikokoisissa lavoissa. Viljely on koukuttavaa ja myös aikaavievää puuhaa. Mikä parasta: keksin yhdistää kaksi intohimoista harrastustani. Olen kuunnellut Sivumennen-podcasteja kasvihuoneessa ja kasvimaalla - luvassa on siis varsin kirjallisesti valveutunut satovuosi.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Aris Fioretos: Mary (2015)

Kansi: Elina Warsta.

Alkuteos: Mary.
Suomentaja: Liisa Ryömä (2016).
Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 337.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään 1970-lukua eteläeurooppalaisessa saarivaltiossa. Maata hallitsee sotilasjuntta, jonka toimia vastaan opiskelijat järjestävät väkivallattomia mielenosoituksia. Eräänä iltana parikymppinen arkkitehtiopiskelija Mary lähtee yliopistolle katsomaan tilannetta. Maryn poikaystävä Dimos on järjestöaktiivi, ja Marya mielenosoitukset ja politikointi kiinnostavat lähinnä vain rakastetun vuoksi. Mary on saanut nimensä poikaystävältään, oikeasti hänen nimensä on Maria. Tuona iltana Mary ei ehdi nähdä Dimosta ja kertoa tälle suurta uutistaan, sillä hänet pidätetään yliopiston kulmilta.

Mary ei sano kuulusteluissa mitään, ei edes nimeään, vaikka kuulustelijoiden mukaan muutama nimi avaisi ovet vapauteen. Mary viedään vankisaarelle, jossa hänen ja muiden naisvankien kuulusteluja jatketaan mitä epäinhimillisimmin keinoin. Ennen vangitsemistaan Mary on saanut tietää olevansa raskaana, ja tämä tieto on Maryn ajatusten keskiössä kaikissa tilanteissa, joita saarella eteen tulee. Mary kestää kaiken ja vielä enemmän.

Senkö takia me jaksamme, koska uskomme että jossakin muualla asiat muuttuvat paremmiksi, hienommiksi, oikeudenmukaisemmiksi? 

Vaikutuin Fioretoksen tavasta kertoa hurja ja väkivaltainen tarina siten, että lukijana en joutunut tarinan äärellä liian ahtaalle. Toki monet kohtaukset olivat vastenmielisiä ja ylipäätään Maryn kohtalo epäreiluudessaan ahdistava. Fioretos kuitenkin kirjoittaa kauniisti ja vie lukijan turvallisesti kauheuksien läpi. Toivo kantaa pitkälle.

Kirjan iloisenvärinen kansi saattaa aluksi herättää myönteisiä mielleyhtymiä, mutta tarkemmin katsottuna kansikuvassa on murskattu granaattiomena. Hedelmän sisukset ovat levinneet laajalle, hedelmä retkottaa kuvassa avattuna, sisus ulos revittynä. Kannen symboliikassa on selvä yhteys Fioretoksen vavahduttavaan tarinaan, jossa granaattiomena toistuu usein.

Mary kipusi Fioretoksen kotimaassa Ruotsissa August-palkintoehdokkaaksi 2015 ja sai Ruotsin radion romaanipalkinnon 2016. Sain sysäyksen tarttua tähän kirjaan, koska Fioretos esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla reilu viikko sitten. Tapanani on lukea ennen festaria mahdollisimman monta kirjaa siellä esiintyviltä kirjailijoilta. Viime vuonna suomennettua Marya olisin tuskin tajunnut lukea ilman Fioretoksen Helsingin-vierailua, joten olen taas kerran todella kiitollinen kirjallisuustapahtumalle inspiraatiosta!

torstai 11. toukokuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2015)

Kansi: Mika Tuominen.
Alkuteos: Historie om et ekteskap.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 200.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lainasin kirjastosta norjalaisen Geir Gulliksenin romaanin Kertomus eräästä avioliitosta lähinnä Gulliksenin Knausgård-kytkennän vuoksi; Gulliksen on Knausgårdin ystävä ja editori. Emmin kirjan lukemista lähes eräpäivään saakka, koska en oikeastaan ole avioliittoromaanien ystävä ja sellaisesta tässä epäilemättä nimen perusteella on kyse. Päätin kuitenkin kokeilla. Pikainen silmäily syventyi nopeasti tarkemmaksi lukemiseksi, koska kirjan alkuasetelma oli mielenkiintoinen: mies tilittää parisuhteen raunioilla. Lisäksi Gulliksenin kirjoitustyyli miellytti.

Kuinka he olisivat voineet olla ajattelematta, että satunnaisen flirtin oli annettu tuhota molempien entinen elämä? Kukapa ei olisi kuullut miehistä - varsinkin miehistä - tai naisista, jotka rakastuvat päätä pahkaa, tuhoavat sen mitä heillä on ja toteavat sitten, että uusi suhde olikin erehdys, hetkellistä eroottista sokaistumista? Valtaosa rakastumisista ei nimittäin johda pitkäaikaisiin suhteisiin. Olin kolmekymppinen nuori isä, joka oli rakastunut tyttärensä korvakipua hoitaneeseen nuoreen lääkäriin. Timmy oli nuori lääkäri, joka oli rakastunut pienen potilaansa isään.

Jonin ja Timmyn rakkaustarina alkoi näistä asetelmista parikymmentä vuotta sitten. Jonin edellinen liitto tuhoutui, ja uuden alku toi mukanaan syyllisyyden tunteita. Kaiken pyhitti kuitenkin uusi rakkaus ja pariskunnan onni: juuri näin piti käydä, tämä on oikein. Jonin ja Timmyn avioliitto on täynnä rakkautta, avoimuutta ja keskustelua. He ovat toistensa parhaat ystävät, intohimoa riittää, kaikesta puhutaan. Siis aivan kaikesta. Miten on siis mahdollista, että tällainen auvo särkyi ja nyt ollaan tien päässä?

Kertojana toimii Jon, joka perkaa suhteen vaiheet alusta loppuun yrittäen löytää vastausta. Analyyttiselle miehelle perhe on kaikki kaikessa, hän hoitaa kotia ja läheisiään antaumuksella. Perheonni alkaa rakoilla, kun Timmy kohtaa kiinnostusta herättävän miehen, Haraldin, jonka kertoja ristii Hanskaksi. Aluksi Timmyn ja toisen miehen urheilullisissa tapaamisissa ei ole sen enempää, eikä miehen kanssa lenkkeily tai kiipeily ylitä avioparin suhteen sallivuuden rajoja. Kaikestahan puhutaan, kaikki on avointa, ja Jon jopa kehottaa Timmya tapaamaan miestä. Ei ole vaikea arvata, että kuvaan tulevat mustasukkaisuus, salailu ja epäilyt, ja unelmien liitto on kriisissä.

Jon analysoi vaimonsa eleet, ilmeet ja ajatuksetkin puhki, eikä lukija saa tietää tarinasta kuin tämän toisen puolen. Vaikka Gulliksenin pohdiskeleva ja vähäeleinen kirjoitustyyli enimmäkseen miellytti minua, yksipuolinen näkökulma ja seksikohtauksilla alleviivattu maskuliinisuus saivat minut ajoittain tuskastumaan. Jon sai minut ärtymään myös siksi, että hän melkein työntää Timmyä toisen miehen syliin tapaamiskehotuksillaan. Mitä hän kuvittelee tällä saavuttavansa?

Sain kirjan luettuani tietää, että kirja perustuu kirjailijan omaan elämään. Kirjailija Gulliksen on siis sama Geir, joka esiintyy Knausgårdin Taisteluni-kirjoissa. En voi ajattelematta, kuinka laimeaa on, että maailmanmaineeseen nousseen Knausgårdin ystävä ja editori kopioi menestyneen kirjailijaystävänsä konseptin ja leväyttää oman avioliittonsa kaiken kansan luettavaksi. Oikeasti?

Tästä kirjasta on ymmärrettävästi seurannut Norjassa samanlaista keskustelua kirjailijan oikeudesta käyttää omaa elämäänsä ja läheisiään taiteensa materiaalina kuin mitä on käyty Knausgårdin Taisteluni-sarjan ympärillä. Gulliksen on tehnyt ex-vaimolleen saman kuin Knausgård Lindalle. Läheiset ovat voimattomia taiteilijan vapauksien edessä, ja tällaisten autofiktiivisten kirjojen julkaiseminen vaikuttaa epäilemättä heidänkin elämäänsä. Ymmärrän tämän, vaikka suuri Knausgård-fani olenkin.

Lue lisää kirjasta muista blogeista: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Maalis- ja huhtikuun kirjat





Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Han Kang: Vegetaristi (2007)


Maalis- ja huhtikuussa esittelin Kirjakimarassa yhteensä kuusi kirjaa. Pääpaino oli tänä keväänä julkaistuissa käännösromaaneissa, joiden lisäksi mukaan mahtuivat myös kotimainen tietouutuus eli Juha Itkosen Amerikka-kirja ja John Irvingin klassikko äänikirjana.

Päätin vuoden alussa, että alan taas kirjoittaa tauolla olleita kuukausikoosteita aina kuunvaihteessa. Jo maaliskuun kooste jäi tekemättä, koska alkukuu sujahti ohi vauhdilla, enkä enää kuun puolivälissä viitsinyt tekstiä koostaa. Maaliskuussa ilmassa oli jo hiven lupausta saapuvasta keväästä ja muutosten tuulista.

Huhtikuussa alkoi jälleen koko talven odotettu mökkikausi. Jäät lähtivät tänä vuonna aikaisin, mutta muuten keli on ollut saaressa kaikkea muuta kuin keväistä! Välillä on toki ollut hetkellisesti hienoja ilmoja, ja pääsin jopa kuun lopulla kirjan kanssa nauttimaan auringonpaisteesta mökin takapihalle. Lunta, räntää ja rakeita on kuitenkin satanut riittämiin, vielä vappuaattonakin. Harvoin on kesämökillä tarvinnut lunta harjata terassilta, mutta tämä huhtikuu on pakottanut tähänkin puuhaan.

Synkkää kuin syysmyräkässä.

Blogi jäi alkukeväästä vähemmälle huomiolle, sillä elämässäni myllersi. Pitkän harkinnan jälkeen irtisanouduin työstäni kirjastossa, jossa ehdin työskennellä lähes viisi vuotta. Vakinaista kirjastonhoitajan paikkaa ei ollut näköpiirissä ja sijaisuuksiakin vain pätkittäin, enkä enää kokenut mielekkääksi tehdä kirjastonhoitajan töitä virkailijan palkalla. Tuli siis aika lähteä ja alkaa etsiä uutta suuntaa.

Mieleni on tyyni ja helpottunut tehdyn ratkaisun vuoksi, mutta kirjoittaminen on ollut hieman hankalaa. Ajatus hyppii, vapautunut mieli vaeltelee. Mitä kaikkea voisinkaan tehdä! Tuntuu, että maailma on taas täynnä mahdollisuuksia. Olo on keveä ja ilo pirskahtelee. On myös aivan mahtavaa, kun on aikaa levätä ja pysähtyä, koska voin toistaiseksi itse määritellä aikatauluni. On aikaa joogalle, pitkille kävelyille koiran kanssa, lukemiselle, nukkumiselle, mökkeilylle.

Vielä en sen tarkemmin tulevasta tiedä, joten välillä huoli valtaa mielen: mitä jos en löydäkään töitä? Ajoittaisista synkistä mietteistä huolimatta olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että päätökseni oli oikea. Muutosta ei tapahdu, jos ei tee mitään. Toivon ja uskon löytäväni koulutustani vastaavaa työtä, joka liittyisi jollakin tapaa kiinnostuksen kohteisiini eli kirjoihin, teksteihin ja kieleen.

Lupaus keväästä.

Toukokuu alkoi aurinkoisessa säässä, ja tässä kuussa kirjojen ystäville iloa tuo lämpenevien kelien lisäksi Helsinki Lit -kirjallisuusfestari, jonne on tulossa suuri joukko huikean mielenkiintoisia esiintyjiä. Litin kirjailijat näkyvät toukokuussa Kirjakimarassa, sillä lukupinossani odottelevat ainakin Pamuk, Fioretos ja Binet. Ja kirjaston varausjonossa muutama muu lisää!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...