torstai 23. marraskuuta 2017

Elisabeth Åsbrink: 1947: mistä historiamme alkaa? (2016)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: 1947.
Suomentaja: Sanna Manninen (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 297.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi 1947 oli nykyhetkestä tarkasteltuna monen käänteentekevän päätöksen, keksinnön ja muutoksen aikaa. Mihail Kalashnikov kehitteli nimeään kantavan rynnäkkökiväärin, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, perustettiin CIA. Eurooppa oli vasta alkamassa toipua toisesta maailmansodasta ja holokaustista, Palestiinan kriisi kiristyi. Sadattuhannet pakolaiset liikehtivät Euroopassa.

Ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Elisabeth Åsbrink on poiminut kirjaansa 1947: mistä historiamme alkaa? tuon vuoden tapahtumia ja esittelee niitä kronologisesti tammikuusta joulukuuhun. Åsbrink tarkentaa kertojan katseensa vuorotellen eri paikkoihin: Washingtonista Delhiin, Pariisista Bukarestiin ja sieltä Haifaan ja niin edelleen.

Vuonna 1947 Eurooppa on vasta tokenemassa sodasta. Kaupunkeja on raunioina, miljoonia on kuollut. Natsien tuholta välttyneet juutalaiset haluavat pois Euroopasta, suuntana on palestiinalaisalue Lähi-idässä. Åsbrink kuvaa Exodus-pakolaislaivan vaiheita: miten laiva matkasi Ranskasta Palestiinaan, mutta joutui kääntymään ja viemään pakolaiset takaisin Saksaan Brittilaivaston estettyä perille pääsyn. Isaraelin valtio perustettiin vasta seuraavana vuonna.

Samaan aikaan kun ruotsalainen Per Engdahl punoo fasistisia suunnitelmiaan natsi-aatteen edistämiseksi, uurastaa Raphael Lemkin kansanmurhan käsitteen tunnustamiseksi:
Kansanmurha on helppo toteuttaa, koska kukaan ei halua uskoa, että sellaista voi tapahtua, ennen kuin on liian myöhäistä, Raphael Lemkin toteaa. Ulkomaailma toistelee fraasian "ei koskaan enää". Lemkin kuitenkin tuntee kansanmurhan historian ja tietää logiikan kuuluvan pikemminkin "ensi kerralla". Se on tapahtunut, siksi se voi tapahtua uudelleen.

Kirjan keskivaiheilla kronologian katkaisee kirjailijan oman perheen tarina Kuoleman kaikuja. Tuo luku avaa kirjan ajankohdan merkitystä kirjailijalle, miten keskitysleirit vaikuttivat juutalaistaustaisen perheen vaiheisiin ja sitä, miten Åsbrink on päätynyt sinne, missä nyt on. Hän elää Ruotsissa, ei Budapestissa eikä Palestiinassa ‒ toisinkin voisi olla, ja kaiken takana on monta sattumaa ja sinnikäs isoäiti. Maailmanhistoria kytkeytyy Åsbrinkin omaan historiaan.
     Ehkä en haluakaan koota vuotta. Ehkä yritän koota itseni. En yritä pitää koossa aikaa vaan itseäni ja pirstoutunutta surua, joka nousee ja nousee. Väkivallan herättämä suru, väkivallan herättämä häpeä, häpeän herättämä suru.

Kirja alkaa sanoilla: Aika ei kulu ihan niin kuin on ajateltu. Poikkileikkaus yhden vuoden tapahtumiin onkin eräänlainen ajan olemuksen tutkielma. On samanaikaisia tapahtumia ja tihentymiä. Åsbrink toteaa kirjan loppupuolella:
Aika on epäsymmetrinen. Se liikkuu järjestyksestä epäjärjestykseen eikä voi mitenkään palata takaisin. Lasi joka putoaa lattialle ja pirstoutuu ei voi palautua ehjäksi. Ei ole myöskään mahdollista löytää pistettä, joka on enemmän nyt kuin jokin muu piste. 
Kirja herättää pohtimaan ajan lisäksi myös historiankirjoituksen luonnetta ja syntyä. Vasta jälkipolvet voivat muodostaa tapahtumista kertomuksia, yrittää järjestää asioita kokonaisuuksiksi. Vuonna 1947 toisen maailmansodan päättymisestä on siis vain hetki. Kertomusta sodasta ole vielä saatettu paperille. 1947 pidetään sarja oikeudenkäyntejä, joista ensimmäinen tunnetaan nimellä Nürnbergin oikeudenkäyntinä. Tuolloin kymmenet natsijohtajat joutuivat syytettyjen penkille, ja näiden oikeudenkäyntien selonteot toimivat myöhemmin pohjana sille, jonka tunnemme sodan kertomuksena.

Kirjanystävän iloksi kirjassa on mukana useita kirjailijoita. Heikkenevästä terveydestä kärsivä Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimeisekseen jäävää romaaniaan Vuonna 1984 luonnonvoimien armoilla Juran saarella. Simone de Beauvoir on intohimoisessa suhteessa amerikkalaisen rakastajansa kanssa ja ryhtyy kirjoittamaan Toista sukupuolta. Ilmestyy Thomas Mannin Tohtori Faustus. Paul Celan puolestaan alkaa sanoittaa omanlaisella kielellään keskitysleirien kauhuja. Tuleva nobelisti Nelly Sachskin on päässyt Selma Lagerlöfin avulla turvaan Tukholmaan ja debytoi runoilijana. Sanoja sanoille, pimeyttä pimeydelle. 

Vastaavia yhden vuoden tapahtumiin syventyviä teoksia on olemassa muitakin: esimerkiksi tämän päivän Hesarissa arvioitiin Ilkka Malmbergin kirjoittama 1917: samaan aikaan toisaalla, jossa tehdään samankaltainen poikkileikkaus tasan sadan vuoden takaiseen historialliseen vuoteen. Koska Åsbrinkin kirja oli minulle ensimmäinen lajissaan, se tuntui omalaatuiselta, raikkaalta tavalta lähestyä historiaa.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on saanut minut kiinnostumaan historiasta eri tavalla, ja tällainen kertomuksellinen historiankirjoitus saa jopa innostumaan! Kaltaiseni historiaa aiemmin vieroksunut lukija voi unohtaa lukevansa historia-aiheista tietokirjaa, sillä Åsbrink kirjoittaa elävästi ja tarinallisesti. Hänen kokoamansa vuosi 1947 rakentuu tarinoista, välähdyksenomaisista palasista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista. Nämä kaikki yhdessä ovat maailmanhistoriaa.

1947 on Åsbrinkin kolmas tietokirja; edellisellä Och i Wienerwald står träden kvar hän voitti tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös 1947 oli viime vuonna ehdolla palkinnon saajaksi.

Jälleen kiitos Sivumennen-kirjapodcastille mainiosta lukuvinkistä!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Kuva: Anna Lehtonen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 285.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Ensikosketukseni Heidi Köngäksen kirjoihin sain viitisen vuotta sitten, kun luin tuolloin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin Dora, Dora. Köngäs jäi mieleeni vahvana tarinankertojana, joka osaa luoda syvän fiktiivisen maailman todellisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta. Niinpä huomioni kiinnittyi Otavan syyskatalogissa esiteltyyn Sandraan, jonka luonnehdittiin kuvaavan sisällissodan seurauksia torppareiden näkökulmasta.

Klaara, Sandra ja Lyyti ovat romaanin kolme keskeistä naista, ja he myös toimivat kertojina. Klaaran tarina liikkuu nykyajassa. Hän on teatterielämän karikot kohdannut näyttelijä, joka löytää sukutalon vintiltä vanhoja almanakkoja vuosilta 1918 ja 1919. Näiden almanakkojen merkinnöistä avautuu edeltävien sukupolvien vaiheet Lepistön torpassa, Ylä-Väärissä. Vihkosiin ovat kirjoittaneet isoäiti Sandra ja Sandran miehen sisko Lyyti.

Sandran lähtökohdat elämään ovat karut: isän kuoltua perheen vanhimmat lapset ovat joutuneet huutolaisina eri taloihin, äiti pienimmän kanssa piiaksi kolmanteen paikkaan. Sandra on aina ollut lauhkea, kun taas hänen kälynsä Lyyti on rohkeampi, tulisempi. Parikymppisenä Lyyti alkaa kulkea vilkassilmäisen isännän kanssa, mitä ei katsota hyvällä. Sandra puolestaan nai Jannen, joka on kovia kokeneelle nuorelle naiselle kunnollinen mies.

Jannen ja Sandran perheeseen syntyy lapsia. Torppareina he joutuvat tekemään paljon työpäiviä talolle, mutta työteliäinä he selviävät kontrahtistaan. Omasta perheestä, pärjäämisestä ja torpasta ollaan ylpeitä. Uomiinsa asettunut elämä on pian vain muisto, kun sisällissota puhkeaa. Janne ja Sandra eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, mutta niin vain Janne joutuu puolipakolla punaisten riveihin.

Pelko miehestä rintamalla, omasta jaksamisesta ja lasten tulevaisuudesta ovat raskas taakka kannettavaksi. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka hän on voimiensa äärirajoilla. Työpäivät talolla tuntuvat vievän viimeiset mehut. Sota ei ole vain kaukaista jylyä, sillä rintamalinja kulkee pihapiirissä.

Kirjamessuilla kuuntelin Heidi Köngäksen haastattelua ja sain tietää, että kirjan pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Köngäs mainitsi, että tällainen kirjallisuus voi toimia lukijalle pontimena ottaa selvää omasta taustastaan, omista sukujuuristaan.

Finlandia-finaaliin Köngäs ei tänä vuonna yltänyt, mutta nostin Sandran omaan kuusikkooni, koska
Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Keskiössä ovat naisten kokemukset ja arki sodan keskellä. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon ja olen useita kirjoja lukenutkin, mutta tämä jää tunnemuistiin vahvana naiskuvauksena. Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin.

Seuraavaksi Köngäkseltä luen Hertan, ja luultavasti joskus vielä aiempaakin tuotantoa. Sitä ennen jatkan sisällissota-aiheen parissa, ilmoittauduin näet mukaan 1918-lukuhaasteeseen Ompun blogissa. Lukuun ovat tulossa ainakin Anneli Kannon Lahtarit ja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Sandra muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Reader, why did I marry him? ja Lukuneuvoja.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marianna Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvitusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Elämä karulla saarella on puutetta ja taistelua. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Keskeiseksi nousee Lars, hänen perheensä ja hänen valintansa. Lars kärsii saarella kaukokaipuusta: vaimo Lise ja pikkupoika Jon saarella jäävät, kun hän rakastuu matkallaan Englannissa kukkakaupan myyjään, Yvonneen. Perhe luulee Larsin kuolleen, koska yhteyksiä mantereelle ei juuri ole. Huoli ensimmäisestä perheestä nousee pintaan, kun Lars lukee lehdestä kotisaaren tulivuoren purkautuneen.

Saari on aina Larsin koti, vaikka hän on kilometreissä mitaten kaukana sieltä. Saaren muistot ja tuntu eivät lähde miehestä:

Tulen saarelta, jossa hiekka on mustaa. Täällä hiekka on vaalea ja kylmää, se tuntuu karhealta kädessä. Ihmiset täällä ovat äänekkäitä ja painavia, linnut pieniä kuin lapsen nyrkki. Ne rakentavat hauraita pesiään ja suojelevat luitaan auringolta, tuulelta jota tuskin tuuleksi voi nimittää. Täällä vesi tulee putkista joissa kylmä on eroteltu kuumasta, liha tulee kauppiaalta joka käärii sen paksuun paperiin. Maito kolahtaa kuistille pullossa eikä kukaan kuivata härännahkaa auringossa, jotta siitä saataisiin talveksi perheelle kengät - perheellä on jo kengät, monta paksupohjaista paria. Ja kun talvi tulee, taivas roiskii päällemme veden olomuotoja, joista vedestä elävä saareni ei uneksi.
          Minun saarellani vesi on vettä ja sumu sumua, ja pöydissä on suomustuksen jäljet.

Larsin perheen vaiheisiin kietoutuu useita henkilöitä, ja tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla. Eri näkökulmat ja vähitellen jaetut tiedonmuruset pitävät lukijan valppaana. Jätän juonen kuvauksen tarkoituksella tässä vähiin ja kryptiseksi, koska jokainen voi lukea ja nauttia koukuttavasta tarinasta itse.

Pidän Kurton tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin. Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa, ja runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Romaanin taustalla on vuosien taustatyö, mikä ei näy lopputuloksessa asetelmallisuutena tai rönsyinä. Kokonaisuus on hiottu ja hengittävä.

Tristaniassa on sellaista oivaltavuutta, kielellistä taituruutta ja tarinan kuljetuksen magiaa, että sain sen äärellä kylmiä väreitä. Kurton kirja on mielestäni tämän vuoden parhaimmistoa, joten olin hieman harmissani, ettei se edennyt Finlandia-mittelöissä finaaliin. No, oma makuni ei useinkaan ole yhtäläinen raatien kanssa, joten tein oman varjolistani, jolle nostin Kurton uutuuden. Aion hankkia kirjan omaan hyllyyn, sillä tämä on saatava lukea uudelleen!

torstai 9. marraskuuta 2017

Nannan Finlandia-ehdokkaat

Vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat julkistetaan huomenna eli perjantaina 10.11. klo 10. Kuusikon on valinnut kolmijäseninen lautakunta, johon kuuluvat tänä vuonna Aleksis Salusjärvi, Eva Uggla ja Heidi Backström. Lopullisen voittajan valitsee tänä vuonna Elisabet Rehn, ja voittaja selviää keskiviikkona 29.11.

Spekulointi on joka vuosi keskeinen osa palkinnon ympärillä käytävää keskustelua: Mikä kirja puuttuu ehdokkaiden joukosta? Mitkä kirjat sinä valitsisit? Halusin kerrankin koostaa oman Finlandia-kuusikkoni, koska olen lukenut koko joukon pakahduttavan hyviä tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja. Lukuisten hyvien lukukokemusten joukosta siivilöin kuusi kirkkainta elämystä. Toivon näille mahdollisimman paljon huomiota ja lukijoita!



Sanottakoon vielä, että en ole lukenut tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia kirjoja mitenkään ohjelmallisesti, joten listani voisi hyvinkin olla erinäköinen, jos olisin lukenut enemmän. Toisaalta jouduin jättämään monia loistavia teoksia pois, koska kärkeen oli tunkua.

Kirjat eivät ole alla paremmuusjärjestyksessä. Kolmesta ylimmästä olen blogannut, ja kirjailijan ja kirjan nimi vievät bloggaukseeni. Kuvan vieressä on poimintoja arvioistani. Kolme alinta olen lukenut, mutta bloggaukset ovat vielä luonnoksissa. Joskus kun niistä parhaimmista vain on niin haasteellista kirjoittaa!

Nannan Finlandia-ehdokkaat


Anni Kytömäki: Kivitasku


Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen.

Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.


Rosa Liksom: Everstinna


Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

‒ ‒ tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.



Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista.

‒ ‒ alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa.



Heidi Köngäs: Sandra



Bloggaus tulossa. Muistiinpanojani kirjasta:

Köngäksen Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Kirjan tarinassa nykyajassa lapsenlapsi alkaa selvittää isoäitinsä vaiheita Ylä-Väärissä.

Kirjan nimihenkilö Sandra joutuu koville, kun mies Janne lähtee puolipakolla punaisten matkaan ja kotipihaa halkoo rintamalinja. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka jaksaminen on äärirajoilla.

Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki.



Marianna Kurtto: Tristania


Bloggaus tulossa. Muistiinpanoistani:

Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvistusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Rakkaus ajaa ihmisiä hurjiin tekoihin. Tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla.

Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa. Runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Pidän tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin.




Katja Kallio: Yön kantaja



Bloggaus tulossa. Alustavia ajatuksiani:

Amanda Aaltosen tarina on niin vaiheikas, koskettava ja rujo, että en yhtään ihmettele sen inspiroineen kirjailijaa! Todellisesta historiallisesta henkilöstä ja olemassa olevista paikoista Kallio luo taidokasta fiktiota.

Amanda elää 1800-luvun lopulla irtolaisen elämää, joka on karua ja näköalatonta. Amanda ratkaisee tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla: hän hyppää ranskalaisen Duplessis'n kuumailmapallon kyytiin ja lentää Pariisiin. Hänen kolhuinen elämänsä ranskattarena ei kestä kauaa, vaan hänet lähetetään Seilin saarelle Paraisille mielisairaalaan. Amanda ajattelee vain kaipaavansa hetken lepoa, mutta Seilistä ei ole ollut tapana lähteä.

Kallio kuvaa Amandan mielenliikkeitä herkästi, samoin eri miljööt heräävät eloon tekstissä.


* * *

Nyt vain jännittämään huomista ehdokaslistaa!

Muiden bloggareiden Finlandia-listauksia: Kirsin Kirjanurkka, Kirja vieköön! ja Tekstiluola.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kirja vieköön! -illan tunnelmia Savoysta 7.11.

Savoy-teatterin lämpiössä kävi tiistai-iltana kuhina, kun ihmisten virta valui kohti salia. Alkamassa oli syksyn toinen Kirja vieköön! -ilta, jonka aikana lavalle nousisi Baba Lybeckin haastateltaviksi viisi ajankohtaista kirjailijaa. Haastatteluja rytmittäisivät näyttelijöiden esittämät monologit.

Edellisestä kirjailtamasta Savoyssa on jo parisen kuukautta. Silloin ilta lunasti kaikki sille kasaamani odotukset, joten uskalsin toivoa, että edessä olisi jälleen taidokkaita monologeja, mielenkiintoisia haastatteluja ja kenties myös spontaanimpaa keskustelua. Tällä kertaa kirjailijavieraat olivat minulle tuntemattomampia; en ole vielä lukenut heiltä yhtäkään kirjaa.


Kirjailijakattaus.

Illan monologeista ensimmäinen oli peräisin Raija Orasen Kreivin aikaan -romaanista ja sen esitti Baba itse. 




Kreivin aikaan sijoittuu 1700-luvun Kajaaniin. Kainuusta itsekin kotoisin oleva Oranen on hurjan tuottelias kirjailija ‒ Kreivin aikaan on hänen 30. romaaninsa ja 80. kaunokirjallinen teoksensa! Vikkelää työtahtiaan Oranen selitti muassa yliaktiivisilla aivoillaan ja kainuulaisella työmoraalillaan: kun jotakin tehdään, se tehdään alusta loppuun, jämptisti ja heti.

Raija Orasta ja illan seuraavaa vierasta, Herman Lindqvistiä, yhdistää paitsi tuottelias kirjallinen ura, myös kiinnostus Mannerheimiin. Lindqvistiltä on tänä vuonna ilmestynyt Mannerheim  Marsken, masken, myten -teos, ja Oranen kuulemma työstää parhaillaan Mannerheim-aiheista kirjaa, joka ei ole elämäkerta, mutta kattaa koko tämän elämän. Suomen satavuotisjuhlavuosi on myös Mannerheimin syntymän 150-vuotisjuhlavuosi. 

Carl-Kristian Rundman esitti Lindqvistin tuoreesta teoksesta ruotsinkielisen monologin, jossa Lindqvist kuvaa omaa lapsuudenmuistoaan Mannerheimin hautajaisista. Toivottavasti kirja saadaan myös suomeksi, koska se vaikuttaa lukemisen arvoiselta elämäkerralta, mutta ihan näin tuhtia tietoteosta en taida uskaltaa alkaa ruotsillani tavaamaan, vaikka jonkin verran ruotsiksi luenkin.





Ennen väliaikaa keskusteltiin vielä luonnosta. Orasen ja Lindqvistin viereen vihreälle sohvalle istahti Kimmo Ohtonen, jonka uusin teos Metsäkansan tarina on toimittaja-valokuvaajan omilla metsäkokemuksilla ryyditetty tietokirja Suomen metsistä. Sanavalmis ja sympaattinen Ohtonen haluaa herätellä lukijaa pohtimaan omaa luontosuhdettaan ja metsän merkitystä. Ohtosen edellinen teos Karhu  voimaeläin oli Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana viime vuonna ja voitti sarjassaan yleisö-Finlandian.




Tauolla nähtiin varmasti viininjuonnin nopeusennätyksiä. Väentungosta ja jonoja ei tietenkään voi suositussa tilaisuudessa välttää, mutta petrattavaa järjestelyissä kyllä olisi. Kalliista lasillisesta ei voi sanoa nauttivansa, kun aikaa sen juomiseen on muutamia minuutteja. No, muistaapa taas ensi kerralla jättää pikaviinit suosiolla väliin.




Tauon jälkeen puhuttivat globalisaatio, EU, Brexit ja ilmastonmuutos. Sixten Korkman avasi globalisaation positiivisia ja negatiivisia seurauksia, joita hän on pohtinut paljon myös uusimmassa kirjassaan Globalisaatio koetuksella. Miten pärjää Suomi? Vaikka globalisaatio on johtanut esimerkiksi eriarvoistumiseen ja työpaikkojen katoamiseen, on vaakakuppi Korkmanin mukaan kuitenkin kallellaan positiivisen puolelle. Korkman korosti eriarvoisuuden torjumisessa hyvinvointivaltion ja heikoimmista huolehtimisen merkitystä. Huomiota kannattaisi kiinnittää ainakin koulutukseen ja erityisesti pienten lasten hyvinvointiin, sillä se on tutkimusten mukaan avaintekijä.

Tällä kertaa sykähdyttävimmästä monologista vastasi mielestäni Jussi Vatanen. Hän tulkitsi Alex-elämäkerrasta poimittua Alexander Stubbin mustaa hetkeä, jonka entinen pääministeri ja puolueensa entinen puheenjohtaja koki kolmisen vuotta sitten. 




Alex-elämäkerta syntyi Stubbin ja Karo Hämäläisen yhteistyönä. Stubb kertoi, että Hämäläinen ja hän eivät tunteneet etukäteen, mutta kirjaprojekti vei heidät muun muassa saunaan ja lenkkipoluille. Harmi vain, että Hämäläinen ei ollut nyt paikalla, sillä kirjan kirjoitusprosessista ja synnystä olisin mieluusti kuullut hänenkin näkökulmansa. Stubbin vaiheet ja kokemukset poliitikkona kiinnostavat, joten Alex on lukulistallani, tai oikeastaan ajattelin kuunnella sen Stubbin itsensä lukemana äänikirjana.



Lopuksi kolmikko jakoi kirjavinkkejä. Näistä mieleeni painuivat Dan Brownin Alku, Esko Valtaojan uusin teos, Yuval Hararin Homo Deus ja The 100-Year Life.

Kirja vieköön! toi tavalliseen tiistai-iltaan kaivattua piristystä. Minulle vieraammat kirjailijat ja aihepiirit muistuttivat jälleen siitä, että voisin välillä poistua omalta mukavuusalueeltani lukijana. 

Viimeinen Kirja vieköön! -ilta on luvassa Savoyssa keskiviikkona 13.12. eli Lucian päivänä. Mielenkiintoista nähdä, ketkä silloin näemme Baban vieraina Savoyn lavalla vihreällä sohvalla! 





***
Lippu tilaisuuteen saatu järjestäjältä.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.
Suomentaja: Helene Bützow (2011).
Kustantaja: Tammi. 
Sivumäärä: 226.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Lokakuun kirjat











Lokakuussa on tapahtunut kirjamielessä valtavasti: oli kirjamessut Turussa ja Helsingissä, ja saimme tietää, että tämän vuoden nobelisti on japanilaistaustainen brittikirjailija Kazuo Ishiguro. Olen jo aloittanut tutustumiseni Ishiguron teoksiin, joten Ishiguro tulee näkymään Kirjakimarassa loppuvuodesta. Lisäksi olen lukenut vimmaisesti. Olen imenut tarinoita toinen toisensa perään. Blogiin asti olen saanut vasta murto-osan lokakuussa lukemistani kirjoista ja jatkan bloggaussuman purkamista marraskuussa.

Lokakuussa blogatuista kirjoista Liksomin Everstinna ja Kytömäen Kivitasku nousivat heittämällä vuoden parhaimpien kotimaisten romaanien joukkoon. Ihmettelen, jos näitä ei näy Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Olen hurjan iloinen, että olen taas tauon jälkeen löytänyt taidokkaita ja sydämeenkäyviä kotimaisia uutuusromaaneja!

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät tutustutti minut Napoli-sarjalla lumonneen kirjailijan varhaisempaan tuotantoon, ja tämän lukukokemuksen innoittamana myös Ferranten esikoinen on pääsemässä lukuun tässä lähiaikoina. Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat oli valitettava pettymys, sillä viime vuonna lukemani Kotiinpaluun perusteella odotin uutuudelta paljon.

Nobel-voittajan julkistuksen kynnyksellä kirjoitin Nelly Sachsin Israelin kärsimyksistä. Naisnobelisteihin tutustuminen on hyvässä vauhdissa ja jatkuu viimeistään ensi vuoden puolella. Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä oli kiehtovaa luettavaa ja sai katsomaan puita ja metsiä eri tavalla. Inhimillistävä kirjoitustyyli alkoi lopulta rasittaa, enkä ainakaan vielä ole saanut tartuttua Wohllebenin uutuuteen, joka käsittelee eläinten salattua elämää.

Jos lokakuun tapahtumat hellivät kirjanystävää, niin kovin huonolta ei näytä myöskään marraskuu. Ensi viikolla julkistetaan Finlandia-finalistit: maanantaina tietokirjallisuuden, keskiviikkona lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja perjantaina kaunokirjallisuuden ehdokkaat. Kaikki voittajat selviävät keskiviikkona 29.11.

Ensi tiistaina on luvassa syksyn toinen Kirja vieköön! -ilta Savoy-teatterissa. Tuolloin lavalle astuvat kirjailijat Raija Oranen, Herman Lindqvist, Kimmo Ohtonen, Sixten Korkman ja Alexander Stubb. Monologeja heidän teoksistaan esittävät Carl-Kristian Rundman, Tommi Korpela, Sampo Sarkola ja Jussi Vatanen.

Marraskuun puolivälissä on selvillä myös tämän vuoden Hesarin esikoiskirjapalkinnon saaja. Kuuntelin Helsingin Kirjamessuilla vastikään julkistettuja finalisteja, joiden teoksista yksikään ei ole minulle vielä tuttu. Naputtelin kirjastovarauksia useammasta, joten katsotaan, josko ehtisin muutaman lukaista ennen voittajan julkistusta.

Esikoiskirjapalkinnon finalistikymmenikkö.

Talviaika ja vauhdilla pimenevät päivät ovatkin hyvä syy kaivaa kynttilät esille ja nauttia lukemisesta tunnelmallisessa lukunurkkauksessa. Mainiota marraskuuta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...