tiistai 17. lokakuuta 2017

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä (2015)



Alkuteos: Das Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen, 
wie sie kommunizieren‒ die Entdeckung einer verborgenen Welt.
Suomentaja: Pirkko Roinila (2016).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 257.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Puut aistivat kipua, niillä on muisti ja puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa. Näin kirjoittaa saksalainen Peter Wohlleben viime vuonna suomennetussa kirjassaan Puiden salattu elämä: Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Suomenkielisessä painoksessa on kirjailija Anni Kytömäen alkusanat.

Wohllebenin mukaan puilla on metsässä sosiaaliset verkostot, ne viestivät keskenään ja niillä on tunne-elämä. Heikoimmista pidetään huolta ja vaaroista tiedotetaan lajitovereille. Hän perustelee väitteensä havainnoillaan ja lähdeteoksilla. Wohlleben on tehnyt pitkän uran metsänhoitajana, ja keskittyy nykyään hoitamaan metsäaluettaan ympäristöystävällisesti, oman filosofiansa mukaisesti.

Saksassa ilmiöksi noussut kirja on menestynyt myös muualla maailmassa: kustantajan sivujen mukaan sitä on myyty jo noin 1,5 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Uskoisin, että kirjan suosio perustuu pitkälti sen lähestyttävyyteen. Wohlleben ei käytä tieteellisiä termejä, vaan kirjoittaa puista vahvasti inhimillistäen: esimerkiksi yksi luku on omistettu puiden rakkauselämälle, ja kaupungin puita kirjailija kutsuu kasvimaailman katulapsiksi.

Saariston metsää.

Vaikka ei kaikkia Wohllebenin juttuja kapinoivista puulapsista tai janoaan huutavista puista ihan sillään nielisi, voi kirja silti olla avartava lukukokemus. Teksti herättelee lukijaa ja pistää pohtimaan omaa luontosuhdetta sekä erityisesti suhtautumista puihin. Kirja on hyvä muistutus luonnon aikaperspektiivistä: puiden elämä on ihmisen näkökulmasta hidasta. Ikää puuvanhuksella voi olla satoja, jopa tuhansia vuosia, satavuotiaatkin ovat vielä "nuorisoa".

On kenties rohkeaa väittää, että puilla olisi tunteet, mutta ainakin on varmaa, että puut herättävät tunteita. Metsäkoneen mylläämää maisemaa saatetaan sanoa raiskatuksi, ja lähialueen avohakkuut kirvoittavat kommentteja.

Kaadettua puuta ei enää takaisin saa. Tämän faktan olen oppinut kantapään kautta, sillä olemme jo vuosia miehen kanssa surreet erästä puuta, jonka kaadoimme mökiltämme. Kaataminen tuntui sillä hetkellä järkevältä ratkaisulta, sillä puu roskasi portaita ja oli näköalan tiellä, mutta nyt tuntuu, että maisemasta puuttuu jotakin olennaista. Olemme toki kaataneet useita puita mökkitontiltamme eri perustein, ja usein nuo puut ovat unohtuneet haloiksi pilkkomisen jälkeen. Mutta tuo yksi kitukasvuinen mänty harmittaa vielä vuosien jälkeen. Olen lohduttautunut sillä, että ehkä mänty olisi kaatunut myrskyssä joka tapauksessa, koska sillä oli niin huono kasvupaikka, eikä nyt ainakaan päässyt syntymään vahinkoa, kun kaadoimme puun suunnitellusti.


Mökkirannan mänty. Tälle toivomme pitkää ikää.

Wohllebenin laajaa suosiota nauttinut kirja on saanut myös kritiikkiä osakseen. Esimerkiksi Hesarin arviossa haastateltu metsäekologi Markku Larjavaara kutsuu Wohllebenin teorioita "ufo-jutuiksi". Humanistina en osaa arvottaa Wohllebenin luontotietämystä, mutta minustakin teksti maistuu paikoitellen yleistyksille ja ylilyönneille. Jokin myös inhimillistävässä puhetavassa alkoi pidemmän päälle tökkiä, vaikka samaan aikaan olen sitä mieltä, että Wohllebenin näkökulma on kiehtova ja puille suotu huomio tärkeää.

Wohllebenin Eläinten salattu elämä ilmestyi vastikään suomeksi. 

Puiden salattu elämä muissa blogeissa: Kaisa Reetta T,  Lumiomena ja Hemulin kirjahylly.

torstai 12. lokakuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 645.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen. Romaanin alussa tutustumme 16-vuotiaaseen Helenaan, joka haaveilee tutkimusmatkoista ja muuttaa kesäksi yksin Mustasaareen. Kesä 1959 on Helenalle unelmoinnin aikaa. Viimeinen vapaa kesä päättyy mielisairaalaan.

Nykyajassa seurataan Vekaa. Hän muuttaa perheen mökille, joka sijaitsee Louhurannassa. Oikeastaan hänen pitäisi olla sairaalassa tutkimuksissa, sydän oireilee. Hän kuitenkin viettää mieluummin askeettista elämää osin jo lahoamaisillaan olevassa pirtissä. Veka yrittää tehdä pesäeroa Sonjaan, joka oli aiemmin keskeinen osa hänen elämäänsä. Veka ei aivan onnistu eristäytymisessään, siitä pitävät huolen naapuritalon Olli ja perheenjäsenet.

1840-luvulta alkavan tarinalinjan pääosassa on Sergei, kuolemaantuomittu vallankumouksellinen Pietarissa. Kuin ihmeen kaupalla Sergei säästyy teloitukselta ja päätyy pakkotyöhön muun muassa Saimaan kanavan työmaalle ja louhimaan silmäkiveä Louhurannan lähellä sijaitsevalle kaivokselle. Alun jälkeen Helena jää pitkäksi aikaa taka-alalle, ja romaanissa keskitytään vuorottelemaan Sergein ja Vekan tarinoita.

Yhdistävänä tekijänä kaikilla henkilöillä on Riutanlahden kylä jossakin itäisessä Suomessa. Kylässä sijaitseva Louhuranta on järven rannalla, ja rannasta on soutumatka Mustasaareen. Keskeinen paikka on Soutajainvuori, jolta voi tarkkailla edessä aukeavaa järvimaisemaa ja historian kerrostumia. Sergeillä, Helenalla ja Vekalla sekä monilla muilla on paikkansa sukupolvien ketjussa.

Romaanin henkilöiden kohtaloita yhdistävät vapauden kysymykset. Yhdeltä vapauden vie pakkotyö, toinen taas on mielensä vanki. Kytömäki rinnastaa luontoon kajoamisen ihmisaivojen manipulointiin. Kiven louhinta on kalliolle kuin lobotomia mielenterveyspotilaalle. Lopullinen, peruuttamaton toimenpide.

Jossakin Kivitaskun arviossa oli moitittu teoksen pituutta ja toivottu Kytömäeltä niukempaa ilmaisua. Minä taas en ottaisi tästä mitään pois. Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.

Onneksi voin jatkaa Kytömäen tekstistä nauttimista jo lähiaikoina, sillä minulla on vielä hänen esikoisensa Kultarinta lukematta. Vuonna 2014 ilmestynyt Kultarinta voitti Blogistanian Finlandian eli oli ilmestymisvuonnaan kirjabloggaajien mielestä paras kotimainen kaunokirja. Olen tiennyt teoksen positiivisesta vastaanotosta jo vuosia ja voin vain ihmetellä, miksi en ole tarttunut siihen aiemmin.

Olen tänä syksynä ollut kahdesti kuuntelemassa, kun Kytömäki on puhunut Kivitaskusta. Ensin kuuntelin kirjailijaa syyskuun Kirja vieköön! -illassa ja toisen kerran Turun messuilla viime viikonloppuna. Hänen puheenvuoroistaan on välittynyt aito kiinnostus, arvostus ja huoli luontoa kohtaan. Ennen kirjailijan uraa Kytömäki työskenteli luontokartoittajana, ja sittemmin hän on opiskellut kansatiedettä. Ei siis ihme, että Kivitaskussa luonnosta tehdään niin tarkkoja havaintoja ja kansanperinne erilaisine uskomuksineen maustaa tarinaa.

Myöhästyin Kivitaskun arvioni kanssa pari päivää. Tämä teksti olisi ehdottomasti pitänyt julkaista 10.10. Aleksis Kiven päivänä eli suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kiven päivänä olisi ollut osuvaa kirjoittaa kiviä monella tapaa käsittelevästä kirjasta, mutta ennen kaikkea romaani olisi ansainnut tulla blogatuksi juuri suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Vuosi ei ole aivan vielä lopussa, mutta tiedän jo nyt, että tämä on yksi kirjavuoteni kirkkaimmista kotimaisista helmistä.

Kivitasku muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täällä toisen tähden alla ja Kirsin kirjanurkka.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Turun Kirjamessujen satoa

Viihdyin Turun Kirjamessuilla viime vuonna niin hyvin, että päätin tänä vuonna viettää messuilla koko viikonlopun. Suunnittelin kolmipäiväisten messujen ympärille itselleni pienen kaupunkiloman Turkuun. Viikonlopun ohjelmassa yhdistin kaksi lempiharrastustani: kirjat ja joogan. Rauhoittavat joogatunnit toivat kaivattua vastapainoa messuhulinalle. Tähän koosteeseen olen poiminut paloja messuviikonlopustani.

Perjantai


Aamulla hyppäsin Turun-junaan Leppävaarasta. Junalla matkustaminen on minulle harvinaista, koska en asu radan varrella, ja siksi se tuntuu aina vähän juhlalliselta. Metrolla matkustaminen puolestaan tulee tutuksi sitten joskus, kun Länsimetro alkaa kulkea tuosta vierestä.




Junamatkalla viimeistelin bloggaukseni Rosa Liksomin Everstinnasta, sillä lauantaina olisi messuilla Liksom-lukupiiri, jonne olin lupautunut bloggaajaksi. Siinä oli jotakin maagista, kun juna kiisi eteenpäin, maisemat vaihtuivat ja minä olin omassa kirjoituskuplassani. Turussa jätin tavarani hotellille ja suuntasin messubussilla kohti Messukeskusta.

Messuilla pysähdyin aamupäivällä hetkeksi kuuntelemaan, kun Anna-Riikka Carlson keskusteli Johanna Venhon ja Pasi Lampelan kanssa klassikoista. Ehdin kuulla, että Venho nosti omaksi lempiklassikokseen Virginia Woolfin Majakan, kun jo lähdin kiirehtimään kohti pressitilaa ja kuoharistarttia. Päätin kuitenkin vilkaista ohimennen tuota yhtä antikvariaatti-pöytää, ja mitäpä silmiini sattuikaan: Woolfin Majakka! Pakkohan se oli ostaa...

Messujen ohjelmasta vastasi tänä vuonna tämä iloinen
kolmikko eli ohjelmapäälliköt Salla Simukka
ja Tommi Kinnunen sekä ohjelmadramaturgi Siri Kolu.
Kuoharistartissa muun muassa kerrottiin, että ensi vuonna Turun messujen teemamaa on Viro. Ilahduin tästä tiedosta, sillä virolainen kirjallisuus kiinnostaa. Tutustumiseni virolaiseen kirjallisuuteen on vasta alkutekijöissään, mutta mieluusti jatkan matkaani syvemmälle. Esimerkiksi tänä vuonna olen lukenut Ene Mihkelsonia, Viivi Luikia ja Jaan Kaplinskia. Toivottavasti ensi vuonna saadaan teemamaan innoittamana paljon hyviä ja ajankohtaisia suomennoksia!


Viron osastolla oli hauskoja hyllyjä.
Perjantaina iltapäivällä tutustuin tekstiretriittiin, jonka idea on kiehtova: kirjailija lukee hiljaisessa tilassa omaa teostaan vartin verran, sitten on seuraavan vuoro. Hiljentyminen tekstin äärelle on mainio hengähdystauko messuhälinään.

Viihdyin retriitissä puoli tuntia kuuntelemassa kahta esikoiskirjailijaa: ensin Hanna Ryti luki Syli-romaaniaan, sitten Terhi Törmälehto teostaan Vaikka vuoret järkkyisivät. Syliä en ole lukenut, bloggaukseni Törmälehdon kirjasta löytyy täältä.

Hanna Ryti lukee esikoistaan Syli.
Ohjelmaidea on mahtava, mutta toteutuksessa on mielestäni pientä parantamisen varaa. Ainakin perjantaina, kun olin kuuntelemassa Rydin ja Törmälehdon luentaa, tilaan kantautui melua käytävältä todella paljon. Kirjailijat myös lukivat tekstejään melko vauhdilla. Oma teksti on tietysti läpikotaisin tuttua, ja tempo kenties kasvaa ihan huomaamatta. Vähän hitaampi lukunopeus olisi kuuntelijalle mieluisampi ‒ ainakin minä jouduin pinnistelemään pysyäkseni vauhdissa, enkä siinä ihan koko aika onnistunut.

Terhi Törmälehto ja
Vaikka vuoret kaikuisivat.

Seuraavana oli vuorossa Anni Kytömäki Anna Baijarsin haastattelemana. Kytömäki oli selkeä puhuja, joka vastaili haastattelijan kysymyksiin harkitusti ja viisaasti. Baijars ja Kytömäki keskustelivat muun muassa kivistä, luonnosta ja vapaudesta. Kytömäki kertoi, että Kivitaskussa luontoon kajoamiseen vertautuva lobotomia on hänelle aiheena tuttu lapsuudesta: eräs tuttava säästyi leikkaukselta viime hetkellä. Keskustelua kuunnellessani harmittelin, että bloggaukseni Kivitaskusta makaa edelleen luonnoksissa, vaikka luin kirjan jo kuukausi sitten.


Baijars ja Kytömäki.

Kytömäen jälkeen kuuntelin Koko Hubaraa, jota haastatteli Noora Al-Ani. Keskustelun aiheena oli Hubaran esseekokoelma Ruskeat tytöt, joka on ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskeille tytöille. Hubara luonnehti esseitään tunne-esseiksi, sillä ne pohjautuvat pitkälti hänen ja muiden ruskeiden tyttöjen tuntemuksiin ja kokemuksiin ‒ faktatietoa kun ei juuri ole tarjolla. 


Hubara ja Al-Ani.

Perjantaihin mahtui ohjelmien seuraamisen lisäksi pikavilkaisut ruokapuoleen sekä antikvaariseen tarjontaan ja kustantajien pisteisiin. Sain käsityksen, missä on mitäkin tulevia päiviä ajatellen. Messuilta suuntasin tutustumaan Turun pääkirjastoon ja syömään keskustaan. Päivän päätteeksi osallistuin yin-joogatunnille, joka rentoutti pois reissu- ja messupäivän kireydet.

Lauantai


Aloitin lauantain ihanalla hotelliaamiaisella ja joogalla. Fiilis oli vetreä ja virkeä, kun matkasin messubussilla keskustasta halleille. Edessä oli koko viikonlopun eniten odottamani tilaisuus: Rosa Liksomin Everstinna-romaania käsittelevä lukupiiri.

Ideana näissä kirjamessujen lukupiireissä on, että kirjan esilukijoina on toiminut etukäteen valitun lukupiirin jäsenet, joka sitten keskustelevat kirjailijan kanssa lukukokemuksestaan ja kirjasta. Lukupiireissä on mukana myös yksi nimikkobloggaaja, joka on blogannut ja somettanut kirjasta ja tilaisuudesta etukäteen. Liksomin kirjasta keskustelemassa oli lukupiiri Lukevat Ladyt, joka on kokoontunut jo kymmenisen vuotta. Olin innoissani, kun minua kysyttiin bloggaajaksi tähän tilaisuuteen ‒ tietenkin suostuin! Tekstini Everstinnasta löytyy täältä.

Rosa Liksom ja Lukevat Ladyt.

Tunti vierähti nopeasti lukupiirikeskustelua seuratessa. Lukupiiriläiset kertoivat paikoin tunteikkaistakin lukukokemuksistaan: kirja oli pistänyt Ladyt miettimään omaa lukijuuttaan ja omaa seksuaalisuuttaan. He kuvasivat kirjaa kauniiksi ja rumaksi. Alkuun pääseminen oli ollut hieman hankalaa, mutta lopulta tarina vei.

Liksom totesi, että kirja on kamala, mutta niin on elämäkin. Samalla ne ovat myös ihania. Kirjassa käytetty meänkieli on luonteeltaan sovittelevaa, joten kirjassa kuvatut rankat asiat pehmenevät ja lukukokemus helpottuu. Liksom myös antoi luvan hypätä raskaimpien kohtien yli.

Kirjailija avasi seitsemän vuoden kirjoitusprosessiaan, johon sisältyi paljon taustatyötä matkoineen. Projekti oli raskas, koska hän joutui sukeltamaan Everstinnan nahkoihin voidakseen kirjoittaa kirjan monologimuotoon. Hän kertoi jossakin vaiheessa jo miettineensä, tuleeko hulluksi tämän työn äärellä. Liksom totesi, että vaati rohkeutta kirjoittaa tästä aiheesta eikä hän olisi uskaltanut nuorempana tarttua siihen.

Olisin kuunnellut valloittavaa Liksomia pidempäänkin. Lukupiiritilaisuus kaipaisi mielestäni yhden selkeän puheenjohtajan ‒ se hyödyttäisi niin kirjailijaa, lukupiiriläisiä kuin yleisöäkin.


Sain Everstinnaani omistuskirjoituksen.

Lukupiirin jälkeen lähdin tapaamaan muita bloggaajia kuoharibaariin. Oli mukava nähdä tuttuja kasvoja ja tutustua uusiin. Olen vasta vähän aikaa sitten siirtynyt nimimerkin takaa muiden bloggareiden ilmoille, ja se oli hyvä päätös!

Bloggareiden tapaaminen kuoharipisteellä.
Ei liene yllätys, että Alexander Stubb keräsi näin runsaslukuisen yleisön päälavan eteen. Istumapaikkoja ei riittänyt läheskään kaikille.

Stubb siellä jossakin.

Lauantaina osallistuin vielä tunnin pituiseen klassikko-tilaisuuteen, jossa Juri Nummelin piti esitelmän klassikoista ja vaihtoehtoisesta kirjallisuushistoriasta. Tilaisuuden lopuksi kustannustoimittaja Samuli Knuuti kommentoi ja esitteli tarkentavia kysymyksiä. Esitelmässään Nummelin käsitteli muun muassa sitä, miten ja miksi jotkin teokset painuvat unholaan.

Kahden ensimmäisen päivän ostokset.
Kolme ylintä antikvaariselta puolelta.

Vähän ennen messujen sulkeutumista lähdin ostosteni kanssa keskustaan etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Hiljainen ja rauhallinen kahvila oli juuri sitä, mitä kaipasin.




Jalat painoivat tonnin, kun pääsin illalla hotellille. Jaksoin lukea alkua Hararin Sapiensista, mutta kovin pitkälle en päässyt...

Sunnuntai


Suunnitelmistani huolimatta messujen oheisohjelmaan kuulunut runousaamiainen jäi sunnuntaina väliin. Oli niin paljon helpompaa nauttia aamiaista hotellin alakerrassa. Ja satoikin vielä.

Bonnierin osastoa.

Sunnuntaina tein messuilla vielä viimeisiä hankintoja. Mietin pitkään, ostanko vastikään ilmestyneen juhlapainoksen Linnan Täällä Pohjantähden alla -klassikosta, mutta jätin sen lopulta hyllyyn. Kantokykyni alkoi ylittyä, sillä olin jo haksahtanut Keltaisen kirjaston messutarjoukseen.

Tammella oli jälleen tuttu ja ohittamaton
messutarjous Keltaisen Kirjaston kirjoista.

Sain pinollisen lukuvinkkejä, kun kuuntelin Maria Mustrannan, Katja Kaukosen ja Marianna Kurton ajatuksia kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Etenkin Kurton Tristania herätti lukuhaluja: Kurtto keksi syrjäiseen saareen sijoittuvan tarinan aiheen, kun kirjoitti erästä runokokoelmaansa. Kahdeksan vuoden työn tuloksena syntyi romaani, jonka taustatyöhön kuului muun muassa 15 tietokirjan lukeminen ja kuukauden asuminen Islannissa.

Maria Mustranta, Katja Kaukonen,
Marianna Kurtto ja Anna-Riikka Carlson.

Messuviikonlopun päätteeksi olin kuuntelemassa Kjell Westö -lukupiiriä, jossa Filin kääntäjien lukupiiri avasi lukukokemuksiaan Westön Rikinkeltaisesta taivaasta ja keskusteli kirjailijan kanssa. Mukana oli myös teoksen suomentaja Laura Beck. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi kustantajan edustaja Minna Castrén. Oli hyvä, että joku piti langat käsissään, jakeli puheenvuoroja ja esitti tarkentavia kysymyksiä: näin tilaisuudessa oli eri tavalla ryhtiä ja rakennetta kuin edellispäivän Liksom-lukupiirissä.

Filin kääntäjien lukupiiri (kaikki eivät näy kuvassa),
Minna Castrén, suomentaja Laura Beck ja Kjell Westö.

Lukupiiri oli minulle melkoinen tietopaketti, sillä tätä ennen tiesin vain, että Westö on suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoittaa Helsinkiin sijoittuvia romaaneja. Olikin mielenkiintoista kuulla kirjailijan taustasta, teoksista tai työtavoista. Ja hurjista käännösmääristä ja maineesta maailmalla. Vaikka Westö onkin suomalaisittain kirjallisuuden megatähti, niin tähden elkeitä ei lukupiirissä nähty. Hän vaikutti sympaattiselta ja maanläheiseltä.

Filin kääntäjien lukupiirillä on yhdeksän vuoden historia, ja nyt paikalla oli vain osa piiriläisistä. Yleensä he keskittyvät suomenkieliseen kaunokirjallisuuteen, ja he lukivat poikkeuksellisesti ruotsista suomeksi käännetyn romaanin tätä tilaisuutta varten. Oli hienoa, että lukupiiriläiset uskalsivat esittää myös kriittisiä mielipiteitään kirjasta, vaikka toki enimmäkseen kommentit olivat kehuvia.

Iltapäivällä jätin messuvilinän taakseni ja lähdin kotimatkalle. Junassa kuuntelin Rikinkeltaista taivasta äänikirjana enkä olisi millään malttanut lopettaa oikean aseman lähestyessä.


Yhteenveto


Olen nyt sulatellut messukokemuksiani yhden yön verran. Tänään maanantaina olo on väsynyt, mutta onnellinen. Viikonloppu meni nopeasti, ja samaan aikaan tuntuu kuin olisin ollut viikon reissussa, koska niin paljon tuli nähtyä ja koettua.

Minulle oli toimiva ratkaisu jakaa messuhässäkkä kolmelle päivälle. Missään vaiheessa ei päässyt tulemaan ähkyä. Jooga, messujen ulkopuolella rauhassa syöminen ja kävely kaupungilla tasapainottivat vaiheikkaita messupäiviä. Ja onhan hotellielämä välillä mukavaa irtiottoa arjesta.

Voisin hyvin lähteä viettämään tällaista kirjamessuja, kaupunkimatkailua ja joogalomaa yhdistelevää viikonloppua Turkuun myös ensi vuonna. Pidän kovasti Turun messujen tunnelmasta, ja tämän minilomani aikana sain kokea myös turkulaisten avuliaisuuden ja ystävällisyyden. 

Onneksi kirjasyksyyn mahtuu vielä monta valonpilkahdusta: Helsingin Kirjamessuihin on enää kaksi ja puoli viikkoa aikaa ja sitten alkaakin jo kirjallisuuspalkintojen kausi!


* * *
Bloggaripassi messuille saatu järjestäjältä, Liksomin Everstinna kustantajalta.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna (2017)



Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 195.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Alkajaisiksi Everstinna sytyttää koivuklapit takassa, ja kun palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle, Everstinna alkaa käydä läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut aatetta, rakkautta, intohimoa, väkivaltaa. Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.

Everstinna jakaa elämänsä neljään vaiheeseen, lapsuuteen, kahteen pitkäaikaiseen avioliittoon ja vanhuuteen. Lapsuus Kittilässä lotta-aatteen ja suojeluskuntatoiminnan värittämänä päättyy ensimmäiseen avioliittoon sattumanvaraisesti valitun miehen kanssa, mutta tahtonaisesta ei ole perinteiseksi emännäksi. Perhepiiriin jo lapsuudessa kuuluu äidin, isän ja siskon lisäksi Eversti, johon isä on tutustunut Saksan jääkärileirillä.

Toinen ja kirjassa hallitseva vaihe on suhde Everstiin, ensin morsiamena, sitten aviovaimona. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat tarinassa vahvasti mukana, elimineen ja eritteineen:

Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit. Eversti ko työnty minhuun, niin painovoima jätti minut. Mie liitelin ilmassa ko lintunen ja unohtin itteni.
     ‒ ‒ Eversti sano, että kenekhään naisen pillu ei haise yhtä hyältä ko minun ja kosi minua saksaksi samala ko kuivasi kulliansa kukikhaasseen verhhoon.

Pitkä kihlausaika on onnellinen, mutta heti avioitumisen jäljeen alkaa silmitön, sadistinen väkivalta ja alistaminen. Everstinna kestää paljon ja kerää itsensä aina uudelleen. Lopulta vuosien piina romahduttaa naisen, kun mies menee kerran liian pitkälle. Everstinna pääsee irtautumaan miehestään mielisairaalajakson ja läheisten tuen turvin.

Eversti on everstinnaa 28 vuotta vanhempi, ja saman verran on ikäeroa myös Everstinnalla ja hänen viimeisellä aviomiehellään Tuomaksella. Pari kohtaa, kun Everstinna ryhtyy syrjäkylän opettajaksi. Tuomas on niin nuori, että avioliittoon tarvitaan presidentin lupa. Suhdetta ei katsota hyvällä: onhan Tuomas vasta kläppi ja naista pidetään punaisella seudulla natsilutkana ja ylhäisöhuorana. Tämän liiton aikana Everstinna joutuu tyytymään matalampaan elintasoon kuin aiemmin, mutta tittelistään hän ei luovu koskaan. Sen eteen on tehty niin paljon uhrauksia. Hän on julkaissut kirjoja jo Everstin aikana, mutta nyt hän tekee kirjallisen läpimurtonsa kuvatessaan edellistä, sairasta liittoaan. Kirjoittaminen on hänelle myös keino käsitellä tapahtunutta:

Jos mie olisin vaienu meän liitosta, se olis ollu synti ja rikos. Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin.

Elämänsä viimeiset vaiheet nainen viettää sinisessä pirtissä, jossa hän on turvassa ko hauen mahassa. Tuomas ei koskaan poistu hänen elämästään, vaikka avioliitto ei loppuelämää kestänytkään.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Jo Hytti nro 6 oli kompaktia tavaraa, samoin on Everstinna: vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu vaiherikas elämä. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.
Vyyreri ko astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli.
Murretekstiä ei kannata pelästyä. Tekstin rytmiin pääsee nopeasti sisälle, eivätkä runsaslukuiset hootkaan hankaloita lukemista liikaa, vaikkei kyseinen murre olisikaan tuttu. Kirjan lopussa on pieni sanakirja, jossa käytetyt murresanat selitetään. Suurin osa kyllä käy ilmi asiayhteydestä ja ilman sanastoakin pörröjen, klasien ja loorien kanssa pärjäisi. Hunteeraamisen jouduin sanastosta tarkistamaan, sillä en oivaltanut sen tarkoittavan miettimistä.

Miten jostakusta sitten tulee natsi? Vyyrerin tai jonkun hänen kaltaisensa vahvan johtajan suuret suunnitelmat sokaisevat helposti, kun kaivataan vahvaa johtajaa ja halutaan rakentaa parempaa maailmaa:

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokasessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Monologimuotoinen kerronta on yhtäältä rankkaa luettavaa ja toisaalta lohdullista. Kaikki kauheudet ovat tapahtuneet äänessä olleelle, mutta samalla lukija tietää, että hän on selvinnyt kaikesta kertomastaan, koska on kertomassa tarinaansa. Oman lisänsä vaikuttavuuteen tuo se, että Everstinnan tarina perustuu tositapahtumiin: kirja on Liksomin tulkinta Annikki Kariniemen (1913‒1984) elämästä.

Kun katselin Kristiina Haltun monologiesitystä Everstinnasta syyskuisessa Kirja vieköön! -illassa, tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Odotin tältä lukukokemukselta paljon ja paljon myös sain. Lukukokemus varmasti syvenee entisestään huomenna, kun osallistun Turun kirjamessuilla Rosa Liksom -lukupiiriin klo 13.20. En olekaan aiemmin osallistunut kirjamessujen lukupiireihin, joten on hienoa päästä kokemaan tällainen kirjailijan ja lukijat yhdistävä tilaisuus ja vieläpä bloggarina. Lisää Everstinnasta, Liksomista ja lukupiiristä siis heti huomenissa!

Everstinna muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Pihakuiskaajan matkassa. Koska Everstinna on myös kirjailija ja romaanissa kuvataan hänen kirjailijuuttaan, niin kirja sopii #taiteilijaromaanit-haasteeseen.

torstai 5. lokakuuta 2017

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org
Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒
‒ ‒
Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 
Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.


Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 
Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?
‒ ‒ 
Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold

tiistai 3. lokakuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)



Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän MaiKirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Elo- ja syyskuun kirjat ja kuulumiset



















Blogin kuukausikoosteet ovat olleet pienellä tauolla: edellinen kertoi toukokuun kirjoista. Hiljaisemman kesäkauden jälkeen blogissa ovat alkaneet näkyä kirjasyksyn tohinat, ja niinpä tuli aika jatkaa näiden koontijuttujen kirjoittamista. Tähän koosteeseen yhdistän elo- ja syyskuussa blogattujen kirjojen lisäksi myös kaksi kesä- ja heinäkuussa blogattua kirjaa.

Ensin muutama sananen kesän hiljaisesta kaudesta. Jo alkuvuodesta bloggaustahtini alkoi hiipua ja kesä-heinäkuussa Kirjakimarassa ilmestyi vain yksi postaus per kuukausi. Aikaa bloggaamiselle olisi ollut, mutta fiilis oli kateissa. Lopetin pitkäaikaisessa työpaikassa huhtikuussa, ja vaikka päätös oli harkittu, helpottava ja ehdottomasti oikea, on sen käsitteleminen vaatinut aikaa. Kaikenlaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja tulevaisuuden suunnasta on noussut mieleen, enkä kaiken muutoksen keskellä pystynyt keskittymään lukemiseen tai kirjoittamiseen kuten yleensä.

Vietin touko-elokuussa paljon aikaa mökillämme saaressa, usein ihan kahdestaan koiran kanssa. Puuhailin puutarhassa ja nikkaroin. Mietin bloggaamisen lopettamista, koska into oli tyystin kateissa. Sata yötä saaressa tuli jossain vaiheessa täyteen.

Onneksi annoin asioille aikaa, sillä saariterapia toimi. Usean kuukauden suvantovaiheen jälkeen olen saanut keskittymiskykyni takaisin ja lukeminen ja bloggaaminen maistuvat taas. Lukemisen riemu on palannut ja haluaisin vain ahmia kaikki maailman kirjat! Janoan uutuuksia, lempikirjailijoideni teoksia, kavereiden suosittelemia kirjoja, klassikoita... Kesken on sen seitsemän kirjaa, ja kiinnostavien kirjojen pinot vain kasvavat.

Elokuussa aloin taas päästä kiinni bloggaamiseen ja silloin oli myös minun postausvuoroni Kirjablogit ja 101-kirjaa -projektissa. Kirjoitukseni Irja Virtasen Kenttäharmaista naisista ilmestyi kuun alkupuolella. Juttua varten tuli räpsittyä kuvia vähän enemmänkin, joten uusin blogin profiilikuvat somessa.

Alkusyksyn kirjatapahtumat olivat omiaan nostattamaan lukemis- ja bloggausintoani. Paul Auster kävi Suomessa elo-syyskuun vaihteessa, ja kävin kuuntelemassa häntä Kansallisteatterissa. Pääsin myös mukaan Baba Lybeckin Kirja vieköön! -iltamien bloggaajayhteistyöhön. Syksyn ensimmäinen ilta oli lämminhenkinen ja muistutti siitä, miten ihanaa on innostua kirjallisuudesta.

Pitkästä aikaa innostuin ottamaan vastaan myös muutaman lukuhaasteen. Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa käynnisti Naisen tie -lukuhaasteen, jossa luetaan naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia, ja myös autofiktiiviset, naisista kertovat kirjat sopivat haasteeseen mukaan.

Taiteilijaromaanit-haaste puolestaan on Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan ideoima. Tässä haasteessa luetaan romaaneja, joissa taiteilijuus, taiteilija tai taide ovat keskeisiä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy.


Perustin haasteille blogiini omat välilehdet, jotta haasteiden etenemistä olisi helppo seurata. Molemmat haasteet jatkuvat ensi vuoden huhtikuun loppupuolelle saakka, joten mukaan ehtii vielä hyvin!

Kirjojen puolesta viime kuukaudet ovat olleet antoisia. En ole lukenut huonoja kirjoja, vaikka aina suuret odotukset eivät ole ihan täyttyneet. Suurin yllättäjä yllä listaamistani kirjoista oli Ben Kallandin taidokas ja koskettava esikoinen Vien sinut kotiin. Koukuttavin lukusukkula puolestaan oli Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Ravisuttavimman lukukokemuksen, tai oikeastaan kuuntelukokemuksen, tarjosi Roxane Gayn Hunger.

Päätin syyskuun Knausgård-teemaviikolla, joka itsessään oli hauska kokemus: neljä postausta viikossa saman kirjailijan kirjoista oli aikamoista tykitystä, mutta yhteen aiheeseen uppoutuminen oli palkitsevaa. Teemaviikot pääsevät ehdottomasti jatkoon!




Lokakuussa onkin luvassa kirjaihmisille yltäkylläinen kuukausi, sillä tässä kuussa järjestetään kirjamessut sekä Turussa että Helsingissä. Turun messuille osallistun bloggaajana, Helsingistä en vielä tiedä. Turun messuja odotan enemmän kuin aiemmin, koska olen mukana Rosa Liksomin Everstinna-lukupiirissä bloggaajana. Turun messuista olen jo kirjoittanut etukäteisfiilistelyä ja arponut kaksi lippua messuille. Messuraporttia seuraa ensi viikonlopun jälkeen.

Satoisaa kirjasyksyä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...