torstai 17. elokuuta 2017

Roxane Gay: Hunger: A Memoir of (My) Body (2017)





Kirjailijan lukema äänikirja.
Kustantaja: HarperCollins.
Kesto: 5 t 58 min.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Roxane Gay on yhdysvaltalainen feministi, professori ja kirjailija, jonka esseekokoelmasta Bad feminist bloggasin pari päivää sitten. Vaikutuin esseitä lukiessani Gayn kirjoitustyylistä ja innostuin, kun huomasin tämän uusimman teoksen olevan saatavilla äänikirjana ja vielä kirjailijan itsensä lukemana. Niinpä aloin kuunnella Hunger: a memoir of my body -teosta heti sopivan hetken tullen. 

Ensimmäisistä minuuteista lähtien Gay sai vangittua huomioni täysin. Jo Bad feminist -kokoelman esseissään Gay kertoi paljon itsestään, mutta Hunger menee henkilökohtaisuudessa syvemmälle. Tässä muistelmassaan kirjailija kertoo kokemuksista ylipainoisena mustana naisena Yhdysvalloissa. Gay on painoindeksillä mitattuna sairaalloisen lihava: hän painaa niin paljon, että useimmissa vaaoissa ei asteikko riitä. Hän kertoo kehonsa historian, sen kokemat raakuudet ja rääkit. Gay kirjoittaa niin suoraan ja niin kipeistä asioista, että kuuntelin pala kurkussa.

Paikoittain Gayn elämäntarina on todella karua kuunneltavaa. Hän oli 12-vuotias, kun hänen silloinen poikakaverinsa ja joukko poikia raiskasivat hänet autiotalossa metsässä. Joukkoraiskaus muutti nuoren tytön elämän, ja nyt Gay kertookin, että hänen elämänsä jakautuu kahteen ajanjaksoon, aikaan ennen raiskausta ja aikaan sen jälkeen. Tuolloin hän ei pystynyt sanallistamaan tapahtunutta tai ymmärtämään, että hän on uhri. Niinpä hän ei kertonut tapahtuneesta kenellekään. Hän kantoi salaisuuttaan vuosikausia yksin.

Teini-ikäinen Roxane yritti ratkaista tilanteen syömällä. Hän alkoi syödä aina vain enemmän ja enemmän ja luonnollisesti lihoa sen seurauksena. Näin hän tunsi olevansa turvassa: miehet jättävät lihavat naiset rauhaan. Vuosien kuluessa hän rakensi kehostaan linnakkeen, turvamuurin. Perhe ja yhteiskunta ovat ajan myötä painostaneet häntä laihduttamaan, mutta painon laskiessa turvattomuus on aina kasvanut. Pelon ja turvattomuuden tunteet ovat jälleen kaikonneet, kun paino on lähtenyt nousuun.

Lihottuaan Gay tunsi olevansa turvassa, kun hän vapautui olemasta seksuaalisen katseen kohde. Hän ei kuitenkaan vapautunut muiden huomiosta, vaan päinvastoin. Lihavan ihmisen keho ja vaakalukema kirvoittavat monenlaisia kommentteja: ystävällisiä neuvoja, ilkeämielisiä nimityksiä ja huolestuneita ohjeita. Lapsuuden traumaattinen kokemus on vaikuttanut hänen kehonsa lisäksi esimerkiksi hänen myöhempiin ihmissuhteisiinsa ja omanarvontuntoonsa.

Ylipainoon liittyy paljon häpeää, ja vallalla olevat kauneusihanteet vieroksuvat lihavuutta. Gay kertoo, minkälaista on olla ihminen, jota ei haluttaisi nähdä, mutta jota ei osata olla tuijottamatta. Gay ei kuitenkaan suostu jäämään varjoihin, vaikka joskus hänelläkin on päiviä, jolloin hän ei pysty poistumaan kotoa. Kirjailijana, feministinä ja yliopisto-opettajana hän esiintyy ja tuo mielipiteitään julki aktiivisesti.

Hunger on äärimmäisen suorapuheinen ja koskettava. Kuuntelin äänikirjaa lumottuna lähes yhteen kyytiin alusta loppuun, yöunet maltoin kyllä puolivälissä nukkua. Tekstiä oli helppo seurata kompaktien lauseiden ja lyhyiden lukujen ansiosta. Äänikirjan loputtua oloni oli pakahtunut. Kirjailijan itsensä lukemana muistot, kokemukset ja havainnot tulevat todella lähelle.

Hungerista ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Marjatta ja Sirri, ja myös viimeisimmässä Sivumennen-kirjapodcastissa puhutaan kirjasta.

maanantai 14. elokuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist (2014)



Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:
Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.
Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a SlaveDjango Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

tiistai 8. elokuuta 2017

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956)




Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 281.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Irja Virtasen omaelämäkerrallinen romaani Kenttäharmaita naisia kertoo jatkosodasta nuoren lotan näkökulmasta. Tarina alkaa kesästä 1942. Ulla Rantala on tuore ylioppilas ja vasta radiosähköttäjäkurssinsa käynyt, kun komennus vie hänet Itä-Karjalaan. Siellä hän toimii muun muassa radistilottana esikunnassa. Asemapaikoissaan Ulla joutuu tottumaan ahtaisiin ja tuholaisia viliseviin majoitustiloihin, laihoihin ruoka-annoksiin ja katkeamattomaan vuorotyöhön. Sodan arkeen kuuluu, että heroiinia käytetään lääkkeenä ja yskä voikin olla hengenvaarallinen keuhkotauti.
Ensimmäisen painoksen ulkoasu.
Alkuperäispäällys: Martti Mykkänen.

Ulla saa kotoa kirjeitä tyttärestään huolissaan olevalta isältä, joka ei ole mielissään tyttären sotahommista. Isällä on tuoreessa muistissa vuoden 1918 tapahtumat, joihin hän osallistui punaisten puolella. Lotta-järjestö Lotta Svärd kun on selkeästi valkoinen järjestö, johon vasta sodan pitkittyessä on otettu mukaan myös työläistaustaisia.

Ullan suurimman kaipauksen ja ikävän kohde on Kannaksella oleva poikaystävä tumma komea Arvi, jolla oli tiukka katse ja sininen parransänki. Myöhemmin Ulla ja Arvi vihitään, ja isäkin saapuu Äänislinnaan nuorenparin häihin. Kuolemanpelko ja tietoisuus sotatilasta painuvat onnen hetkillä taka-alalle:

- - Ullan maailmaan ei nyt mahtunut muuta kuin oman elämän mullistus. Aivan kuin suuri sivellin olisi alkanut elävöittää hänen harmaata lottasotaansa väreillä, ja häntä huimasi niiden värien ylenpalttinen kirjo. Vain nykyhetki ja huominen olivat olemassa; niiden taakse hänen mielikuvituksensa ei vielä jaksanut kurkottaa.

Valtaosa tarinasta sijoittuu asemasotavaiheeseen, jolloin elämä asettuu jotenkuten uomiinsa, eletään arkea sodan keskellä. Elämään rintamalla mahtuu joidenkin lottien kohdalla irtosuhteita ja alkoholiakin, vaikka alkoholi on erottamisperuste. Lottien joukossa on tyttöjä monenlaisista taustoista. Virtanen kuvaa elävästi lottien välisiä suhteita: joistakin tulee läheisiäkin ystäviä, kun taas toisia sietää vain olosuhteiden pakosta. Myös motiivit toimia lottana vaihtelevat; joillekin se on vain keino hankkia aviomies.

Lotta-aatteen kulmakivet kuuliaisuus ja siveellisyys ovat kaikilla kirkkaasti tiedossa. Useimmat kuitenkin kaipaavat pientä piristystä harmaan sota-arjen keskelle illanistujaisista tai tansseista. Lotista vastuussa olevan vänrikki Kalamaan kierrokset nousevat, kun Ulla pyytää lottatoverinsa Tiinan kanssa lupaa poistua illalla tuvasta:
Ja kollit kiertää taloa heti kun hämärtää ja joka kulman takana on treffit. Ihan kuin Sodomassa. Jos radistitkin alkavat riijata, ei minun auta muu kuin lyödä kintaan pöytään Jänösen edessä ja sanoa, että minä luovun ja pitäkää itse naislaumanne kurissa. Onkohan Suomen armeijassa kurjempaa ammattia kuin minulla: suojella neljäntoista tyttölapsen kunniaa, likkojen joista jokainen on valmis lahjoittamaan sen ensimmäiselle vastaantulijalle heti kun silmäni välttää. Ja tätä sanotaan sotimiseksi. 

Uudempi kansi.
Kannessa kirjailijan kuva.
Ulla joutuu huomaamaan, että vaikka lotat ovat näennäisesti tasa-arvoisia, niin esimerkiksi
varustetäydennyksissä kaikki eivät ole samalla viivalla. Onneksi isä onnistuu hankkimaan ja lähettämään sopivat saappaat talvipakkasia varten ja lottatoveri lainaa siistimpää asua vihkimisen ajaksi, jottei Ullan tarvitse astella avioon kauhtuneessa puvussa.

Naisten elämässä rintamalla on jatkuvasti läsnä seksuaalisen väkivallan pelko. Monet lotat joutuvat häirinnän kohteiksi, ja Ullakin kokee uhkaavia tilanteita. Sota-aikana tehdään äärimmäisen brutaaleja tekoja, eivätkä niihin sorru vain demonisoidut viholliset: kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että suomalaissotilaat ovat raiskanneet kaatuneen naispuolisen venäläiskapteenin.
Ihminen on ihmiselle susi, niin se on. Sivistys on silannut ihmisiin jonkinmoisen pettävän inhimillisyyden kelmun, mutta heti kun joudutaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin, kun tullaan rajoille, joilla ihmisten lait hetkeksi herpaantuvat, astuu esiin peto sen kelmun alta ja ryhtyy raatelemaan. Ja niitä petoja on meidän joukossamme enemmän kuin luullaankaan.
Virtasen realistinen kuvaus ei siis tee sen enempää lotista kuin sotilaistakaan sankareita, vaan kuvaa käyttäytymistä poikkeustilanteessa. Hyvässä ja pahassa.

Sota kokosi rintamalle suomalaisia eri puolilta maata, minkä Virtanen tekee näkyväksi puheessa. Murredialogia on kirjassa jonkin verran, ja se tuo lisäväriä tekstiin. Mukana on myös karjalankielisiä repliikkejä, koska lotat ja sotilaat olivat tekemisissä Äänislinnassa paikallisten kanssa. Näitä en aina ymmärtänyt, mutta se ei suuresti haitannut lukemista. Kaiken kaikkiaan nautin Virtasen räväkästä ja kuvailevasta kielestä. Aina en muistanut lukevani yli 60 vuotta sitten julkaistua kirjaa!

Kenttäharmaita naisia oli minulle merkittävä lukukokemus. Oikeastaan olisin halunnut lukea kirjan jo paljon nuorempana. Lotissa ja heidän kohtaloissaan on nimittäin aina ollut minusta jotakin mielenkiintoista. Muistan, että esimerkiksi lottien vaiheita kuvaava Kun taivas repeää -televisiosarja teki minuun syvän vaikutuksen teininä. Kiinnostukseni talvi- ja jatkosotaan ja lottiin kumpuaa lähipiirini historiasta: molemmat isoisäni olivat sodassa, mutta heidän sotakokemuksistaan ei perheessä ole juuri puhuttu.

Irja Virtasen realistinen romaani nostaa naisten sotakokemukset keskiöön, minkä vuoksi sitä onkin kutsuttu "naisten Tuntemattomaksi sotilaaksi". Kenttäharmaita naisia ilmestyi vuonna 1956 eli kaksi vuotta Väinö Linnan klassikoksi nousseen Tuntemattoman sotilaan jälkeen ja noin kymmenen vuotta sodan päätyttyä. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uutta painosta saatiin odottaa aina vuoteen 2006. Syynä oli ainakin se, että aikalaiskritiikki oli ankaraa ja Virtanen jäi Linnan jalkoihin. Kannattaa kuunnella Sirpa Kähkösen ja Sari Näreen mielenkiintoinen keskustelu, jossa he muun muassa toteavat Virtasen olleen aikaansa edellä historiankuvauksessaan.




Tämä bloggaus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia, jossa esitellään kuluvan juhlavuoden aikana yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemat 101 kirjaa arvottiin kiinnostuneiden bloggareiden kesken, ja Kirjakimaralle osui arvonnassa vuosi 1956 ja Irja Virtasen kirja.

Olen iloinen, että osallistuin tähän projektiin ja sain vielä luettavakseni näin mielenkiintoisen kirjan, johon tuskin olisin osannut tarttua muuten. Toivon, että tämän kampanjan Virtasen kirjalle tuoma huomio saa useat tarttumaan tähän unohdettuun teokseen. Kenttäharmaita naisia on romaani, jota voisi hyvin lukea Linnan klassikon rinnalla kouluissa. Se on mielestäni helppolukuisempi kuin Tuntematon ja tuo kaivattua naisnäkökulmaa jatkosota-aiheeseen. (Ja mainittakoon, että se on lyhyempi, mikä taitaisi innostaa koululaisia.)

Lämmin suositus!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)



Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing time (2016)




Alkuteos: Swing Time.
Suomentaja: Irmeli Ruuska (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 463.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Swing time on ensimmäinen Zadie Smithiltä lukemani romaani, vaikka kiinnostusta kirjailijaa kohtaan minulla on ollut jo pitkään. Muistelen, että aloittelin jotakin hänen kirjoistaan (Kauneudesta?) lähes kymmenen vuotta sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Yrityksestä jäi mielikuva vaikeasta kirjallisuudesta, ja tämä kuvitelma on estänyt kirjailijan tuotoksiin tarttumisen sen jälkeen. En nykyisin enää karta vaikeitakaan kirjoja ja olen myös kehittynyt lukijana sittemmin, joten ajattelin olevani valmis Smithin lukemiseen. Suorastaan odotin kieli pitkällä Swing timen suomennoksen ilmestymistä, vaikka sen suomentamaton nimi hieman aiheuttikin hämmästystä.

Swing time kertoo kahden lontoolaisen tytön tarinan. Se alkaa 1980-luvulta. Kertojana toimii ystävyksistä toinen, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka äiti on musta, päämäärätietoinen opiskelija ja poliittisesti aktiivinen feministi ja isä valkoinen. Hänen paras kaverinsa on Tracey, jolla puolestaan on valkoinen, tytärtään innokkaasti kannustava äiti ja musta isä. Keskeisiksi nousevat äitien ja tyttärien suhteet, isät ovat taka-alalla tai kokonaan poissa. Lähiöstä ponnistavilla tytöillä on mahdollisuus luokkanousuun, mutta kaikki on pienestä kiinni, sattuman kauppaa.

Tyttöjä yhdistää intohimo tanssiin. Lapsuuden tanssitunneilla Tracey liitää parketilla kuin unelma, kertoja on kömpelömpi. Traceylle tanssista tulee lopulta ammatti joksikin aikaa, kun taas kertoja ajautuu maailmankuulun valkoisen poptähden avustajaksi, elämään tämän varjossa. Laulajan hyväntekeväisyysprojekti vie kertojan toistuvasti erääseen afrikkalaiseen valtioon, missä olisi tarkoitus perustaa koulu tytöille ja muutenkin parantaa maailmaa. Kertoja pääsee näkemään projektin kääntöpuolen ja valkoisen hyväntekeväisyyden seuraukset.

Tarinan suurin jännite rakentuu kertojan ja Traceyn suhteen varaan, joten ystävyys ja siihen liittyvät luottamus ja lojaalius ovat romaanissa keskiössä. Elämä kuljettaa tytöt ja myöhemmin naiset ajoittain kauas toisistaan. Lapsena lähiössä luotu side kuitenkin yhdistää heitä vielä aikuisena, vaikka vain ohuilla säikeillä. Kuten monille muillekin kirjasta bloganneille, minulle tulee Swing timen ystävyyden kuvauksesta mieleen Elena Ferranten Napoli-sarja. Sain kakkososan juuri luettua, ja siitä on bloggaus työn alla. Vaikka kirjat sijoittuvat eri maihin ja eri vuosikymmenille, niin sekä Smithillä että Ferrantella ystävyyssuhteiden kuvauksissa on yhtäläisyyksiä. Ystävykset ponnistavat köyhistä olosuhteista ja päätyvät hyvin erilaisille urille elämässään. Luokka-asema määrittelee elämän suuntaviivoja, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Ystävyyssuhteisiin kietoutuvat valta-asetelmat, kateus ja perheen vaikutus.

Olin odottanut Smithin uutuudelta tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, jota en kuitenkaan Swing timen äärellä kokenut. Kirjassa on toki monia mielenkiintoisia aineksia, ehkä jopa liikaakin, ja myös vetävästi kirjoitettuja jaksoja. Välillä vain ehdin uuvahtaa laahaavaan kerrontaan. Ja kun Afrikka-aihe tuli tarinaan mukaan, kyseenalaistin ratkaisun turhan alleviivaavaksi. Lopulta se ei ollut kirjan suurin heikkous, vaan tiivistämisen puute. Smith on kuitenkin luonut niin mielenkiintoiset hahmot ja heidän välilleen toimivan jännitteen, etten missään vaiheessa harkinnut kesken jättämistä, sillä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Kirja onnistui murtamaan ennakkoluuloni Smithistä vaikeana kirjailijana, ja aion lukea jonkin hänen aiemmin suomennetun teoksensa jossakin vaiheessa. Palkittu Kauneudesta löytyy mökin kirjahyllystä pokkarina, joten saatan hyvinkin antaa Smithille uuden tilaisuuden hurmata minut jo tänä kesänä.

Swing timesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Lumiomenan Katja, Omppu, bleue ja Sirri.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Toukokuun kirjat








Toukokuu on ollut minulle kirjanystävänä pakahduttavan ihana kuukausi. Kuun alkupuolella oli Helsinki Lit -kirjallisuusfestari, olen ostanut, lainannut ja lukenut huikean mielenkiintoisia uutuuskirjoja, löytänyt kirjoja käsittelevän podcastin sekä Margaret Atwoodin kirjaan perustuvan tv-sarjan. Siinä on jo melko paljon kirjallista sisältöä yhdelle kuukaudelle! Harmi vain, etten ole ehtinyt tuoda sitä paljoakaan tänne blogiin asti. Harvoin tulee kuukausia, että bloggaisin vain kolmesta kirjasta, mutta toukokuussa näin kävi. Kesäkuussa tahti on oletettavasti toinen, sillä luettuja kirjoja ja niistä rustailtuja bloggausluonnoksia on odottelemassa hyvä määrä.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestari oli yhtä antoisa kuin kahtena edellisenä vuotena. Toukokuun kirjoista Fioretos ja Greenwell päätyivät luettavikseni kirjailijoiden festariesiintymisien ansiosta. Festarilla kylvettyjen mielenkiinnon siementen satoa korjaan vielä pitkään, sillä luettavien pinossa odottelevat ainakin Petina Gappahin, Orhan Pamukin ja Henry Marshin tuoreet suomennokset.

Smith ja Ferrante kirjastosta,
Gappah ja Yanagihara omasta hyllystä.
Toukokuu on ollut minulle runsauden kuukausi kirjahankinnoissa. Eri kustantajat järjestivät ystävämyyntejä, enkä voinut olla ostamatta esimerkiksi Keltaisen kirjaston Hanya Yanagiharan tiiliskiveä Pieni elämä. Taisin kotiuttaa myös nuo äsken mainitut Gappahin ja Pamukin uutuudet. Kun lopetin työt kirjastossa, joka oli keskikokoinen ja varausjonot maltillisia, alkoi uutuuskirjojen käsiin saaminen olla hieman haastavaa. Kaikkea en voi ostaa enkä myöskään ole valmis reissaamaan kirjojen perässä. Kotikaupunkini kirjaston jonot ovat joidenkin kirjojen kohdalla poskettoman pitkiä. Esimerkiksi Yanagiharan teos olisi putkahtanut varausjonosta minulle ehkä loppuvuodesta.

Tässä kuussa löysin myös inspiroivan Sivumennen-podcastin, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen keskustelevat kirjoista. Podcast löytyy Me Naisten sivuilta. En enää edes tarkalleen muista, miten päädyin podcastin pariin, luultavasti jostakin Facebook-linkistä. En ole aiemmin kuunnellut podcasteja, koska en ollut kuvitellut, että niiden joukosta voisi löytyä minua kiinnostavaa materiaalia. Miten väärässä olinkaan!

Tapanaisen ja Laitisen podcastin esittelyteksti kuuluu "Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista." Olen myyty. Kaksi fiksua, sanavalmista ja innokasta naista puhuu kirjoista, kirja-alan ilmiöistä, ystävyydestä, feminismistä ja muista heitä kiinnostavista ja ajankohtaisista aiheista - mitä mielenkiintoisempaa voisin haluta kuunnella?

Sivumennen-kirjapodcastin Jonna Tapanainen
ja Johanna Laitinen. Kuva: Satu Kemppainen.
Podcast-jaksoja on ilmestynyt nyt reilun vuoden verran, ja niitä on yhteensä parikymmentä. Joka jaksossa on ensin yleisempää keskustelua ja sen jälkeen käsitellään yhtä kirjaa, jonka molemmat podcastaajat ovat lukeneet. Pääpaino on käännöskirjallisuudessa. Lukuvinkkien listani kasvaa kuunneltujen jaksojen myötä, ja on myös mielenkiintoista kuunnella Laitisen ja Tapanaisen ajatuksia jo lukemistani kirjoista.

Toinen suuri kirjallisuuteen linkittyvä löytö on Margaret Atwoodin romaaniin perustuva The Handmaid´s Tale -televisiosarja. Dystooppinen lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina kertoo Gilead-nimisestä valtiosta, joka oli ennen Yhdysvallat. Miehet hallitsevat vanhoilliskristillistä yhteiskuntaa, eikä naisilla ole enää oikeuksia. Syntyvyyden jyrkkä lasku on uhka yhteiskunnan jatkuvuudelle, joten hedelmälliset naiset on alistettu brutaalisti synnytyskoneiksi. HBO Nordicilla on nyt katsottavissa sarjan ensimmäiset 8 jaksoa, ja ensimmäisen kauden kaksi viimeistä osaa tulevat katsottaviksi kesäkuun aikana.

Atwoodin vuonna 1985 ilmestynyt kirja on suomennettu vuonna 1986 nimellä Orjattaresi, ja Tammi ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa ajankohtaisesta romaanista tarkistetun uusintapainoksen kesäkuun lopulla. Tämä puistattava dystopiaromaani on nimittäin noussut Yhdysvalloissa myyntilistojen kärkeen jo ennen tv-sarjan alkua yhteiskunnallisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Olen nyt koukuttuneena katsonut tv-sarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot ja vaikuttunut Elisabeth Mossin roolisuorituksesta. Atwoodin kehittelemä dystopia on julma, ahdistava ja samalla ajatuksia herättävä. Onhan se kirjakin luettava...

Toukokuun hidasta bloggaustahtiani selittää myös se, että toukokuussa alkoi puutarhakausi. Kevät on edennyt jarrutellen ja pakitellen, mutta kuitenkin. Viljelen nyt toista kautta erilaisia hyötykasveja mökillämme saaressa kasvihuoneessa ja erikokoisissa lavoissa. Viljely on koukuttavaa ja myös aikaavievää puuhaa. Mikä parasta: keksin yhdistää kaksi intohimoista harrastustani. Olen kuunnellut Sivumennen-podcasteja kasvihuoneessa ja kasvimaalla - luvassa on siis varsin kirjallisesti valveutunut satovuosi.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...